Pintaa syvemmältä
”Euroopan seuraava valtio”, huudettiin Barcelonan kaduilla Katalonian kansallispäivänä syyskuun yhdentenätoista viime vuonna. Mielenosoitukseen sanotaan osallistuneen puolitoista miljoonaa ihmistä.
Kansallispäivää, La Diadaa, vietetään vähän nurinkurisesti sen muistoksi, että Katalonia menetti itsenäisyytensä Espanjan perimyssodan viimeisessä taistelussa 11.9.1714. Nyt hyvin monet katalonialaiset haluaisivat viettää kansallispäivää itsenäisessä maassa tämän taistelun 300-vuotispäivänä 11.9.2014.
Tänä vuonna itsenäisyysvaatimuksen tueksi järjestettiin Katalonian maakunnan läpi ihmisketju Via Catalana, vanhan roomalaistien Via Augustan reitin mukaan.
Itsenäisyyshalut ovat vahvimmin esillä Kataloniassa ja Skotlannissa.
Barcelonan pääkadulla, La Ramblalla, ketju oli hyvin tiivis ja tunnelma juhlallinen. Monella oli Katalonian punakeltainen lippu ripustettuna kaulan ympärille tai punakeltainen pusero päällään. Oli lapsia, nuoria, aikuisia – mutta ei ihan vanhoja, koska piti jaksaa seistä paikallaan monta tuntia. Tässä ei surtu vanhaa tappiota, vaan vaadittiin uutta itsenäisyyttä.
Malli oli otettu Baltian maista, joissa ihmisketju Itämeren rannikkoa pitkin vuonna 1989 vaati itsenäisyyttä Neuvostoliitosta. Ketju on näyttävämpi keino kuin gallupit osoittaa maailmalle, että todella suuri joukko on vaatimusten takana.
Tätä taustaa vasten ei ole outoa, että Latvian ja Liettuan hallituspiireissä osoitettiin tiettyä ymmärtämystä katalonialaisille. Se sai Espanjan ulkoministeriön kutsumaan näiden maiden suurlähettiläät puhutteluun.
Vetoaminen Baltian esimerkkiin on tietenkin oivallista taktiikkaa; harva kai enää Euroopassa katsoo, etteivät ne olisi saaneet lähteä omille teilleen. Katalonialaiset eivät ole vielä saaneet samanlaista tukea, eikä ihme, koska tilanteet ovat aina erilaisia.
Katalonia antaa kuitenkin mielenkiintoisen lähtökohdan keskustelulle. Eniten sitä on pohdittu Britanniassa, jossa Skotlannissa järjestetään ensi vuonna kansanäänestys itsenäisyydestä. Lontoossa mahdolliseen eroon suhtaudutaan ihan eri tavalla kuin Madridissa. Sille ei tietenkään hurrata, mutta samalla myönnetään, ettei kansoja voi pitää vankeina.
Katalonian itsehallinnon presidentti Artur Mas onkin vedonnut Britannian esimerkkiin. Espanjan hallitus sen sijaan on tähän asti kieltäytynyt kaikista neuvotteluista Katalonian kanssa.
Skotlannin tapaus on meille mielenkiintoinen myös siltä kannalta, että siellä hakeudutaan lähemmäksi pohjoismaisen hyvinvointivaltion mallia, sellaisena kuin se aikaisemmin miellettiin. Nythän varsinkin Ruotsissa, mutta myös meillä ja muualla, on erkaannuttu siitä aika lailla. Skotlannissa se kuitenkin mielletään yhä tavoiteltavaksi vaihtoehdoksi Margaret Thatcherin ja David Cameronin malleille.
Tämä taas on hyvä muistutus siitä, että kansallisissa avioeroissa ei välttämättä ole kyse vain kulttuurista ja kielestä – 99 prosenttia skoteista puhuu englantia, hyvin harva enää omaa kieltään. Myös yhteiskunnallinen näkemys voi olla tärkeä tekijä, kuten Baltian maiden tapauksessa.
Aika usein on kuitenkin myös kyse joidenkin päättäjien toimista, heidän halustaan olla ykkösiä omassa pienemmässä yhteisössään mieluummin kuin kakkosia tai kolmosia suuremmassa valtiossa.
Näin usein selitetään Slovakian eroa Tšekkoslovakiasta: Vladimir Mečiar oli mieluummin yksinvaltias Bratislavassa kuin suhteellisen vaikutusvaltainen johtaja suuremmassa valtakunnassa. Hyvin monet slovakit olisivat sen sijaan mieluusti pitäneet Prahaa pääkaupunkinaan myös jatkossa.
Jugoslavian hajoamisen taustalla oli toki paljon muitakin tekijöitä, ja niiden arvottaminen vaatisi paljon palstatilaa, mutta varsin ratkaiseva tässäkin tapauksessa oli Slobodan Miloševićin halu suurempaan valtaan – hän kuitenkin halusi ulottaa valtansa Serbiasta muihinkin tasavaltoihin. Tulos oli, kuten tunnettua, päinvastainen.
Katalonian kohdalla kyse ei kuitenkaan ole tästä. Tavalliset kansalaiset ovat olleet ainakin viime vuosina aktiivisempia kuin maakunnan poliitikot, ehkä osittain sen vuoksi, että poliitikot näkevät irrottautumisen vaikeudet.
Kansallispäivien valtavia mielenosoituksia ovat organisoineet kansalaisjärjestöt, eivät puolueet. Suhtautuminen itsenäisyyteen jakaa puolueita ja sitä on melko vaikea nähdä oikeisto–vasemmisto-kysymyksenä.
Sanotaan, että talouselämän korkeimmat johtajat vastustavat itsenäisyyttä, koska se vaikeuttaisi heidän yritystensä toimintaa Espanjassa. Samoin Kataloniaan muualta Espanjasta muuttaneet, usein köyhät työläiset, pelkäävät saavansa uusia ongelmia. Näiden ”ääriryhmien” välillä melkein kaikki muut haluavat ainakin keskustelua itsenäisyydestä tai laajennetusta itsehallinnosta.
Mielipidetiedustelujen mukaan 80 prosenttia katalonialaisista haluaa kansanäänestyksen ja 50 prosenttia haluaa sen jälkeen itsenäisyyden. Jotkut talouspiirit (jotka ilmeisesti eivät kuulu siihen mainittuun ylimmän kerroksen väkeen) ovat laatineet hyvinkin yksityiskohtaisia suunnitelmia ja ohjeita siitä, miten itsenäisyys toteutuisi. Niitä on mielenkiintoista katsella – eihän sitä ole tullut mieleen, mitä kaikkea pitää muistaa, kun perustetaan uusi valtio.
Nyt näille tiedoille ja taidoille saattaa tulla tarve, jos Skotlanti päättää ensi vuonna itsenäistyä ja jos Katalonia seuraa perässä.
uutiskirje 
