Olen huomannut päätyneeni viime aikoina usein keskustelemaan vapaudesta. Konteksti on useimmiten kummallinen. Oletuksena näyttää olevan, että kun vasemmistolainen puhuu vapaudesta, hän keskityy oikeuttamaan valtion oikeutta rajoittaa yksilöiden vapauksia.
Taustalla on outo käsitys, jonka mukaan ihmiset (ja markkinat) ovat lähtökohtaisesti vapaita, ja valtion toiminta on puuttumista tähän spontaaniin tilaan. Kummallista kyllä, oikeiston lisäksi myös monet vasemmistolaiset toistavat käsitystä, vaikka vetävätkin vastakkaiset johtopäätökset. Ei kai muuten kiisteltäisi siitä, minkä verran valtion on oikeutettua puuttua yksilöiden elämään ja markkinoiden toimintaan?
Yksilöiden vapauden kasvattaminen on hyvä tavoite eikä millään muotoa oikeiston omaisuutta. On kuitenkin kysyttävä, mikä ihmisten vapautta tosiasiassa rajoittaa. Vapautta eivät suinkaan uhkaa yksinomaan valtion väliintulot. Usein nimittäin omistusoikeuksien laajenemisen myötä nimenomaan yksityiset toimijat ovat innokkaimmin luomassa kieltoja ja rajoituksia.
Julkinen katutila on vapaampi kuin kauppakeskus, jokamiehenoikeuteen nojaava järjestelmä vapaampi kuin maanomistajien kieltokylttien täyttämä todellisuus. Parhaimmillaan valtion toiminnan tavoitteena voikin olla ”kieltämisen kieltäminen”. Omistusoikeuden käytön ylilyöntejä rajoittamalla ihmisten vapauksia lisätään.
Spontaanien markkinoiden teoria houkuttaa ajattelemaan, että politiikan ydinkysymys olisi kieltojen ja rajoitusten määrä tai taso. Näin ei toki ole. Kyse on pikemmin siitä, kenen toimintaa rajoitetaan.
Katselin äskettäin poliittiseksi pelotteluksi oikeistolaisessa hengessä kerättyä pitkää listaa suunnitteilla olevista ja ehdotetuista kielloista. Suomen vallannutta ”kieltämisen kulttuuria” demonstroitiin yksittäisten ihmisten aloitteilla ja jopa välillisillä veroilla (jotka eivät kieltoja). En voinut olla huomaamatta, että yksi kaikkein konkreettisimmista kieltoaloitteista puuttui: kerjäämiskielto.
Kaikki vastustavat pohjimmiltaan tiettyjä kieltoja, niin oikeistolaiset kuin vasemmistolaisetkin.
Vapauden ja uusliberalismin rinnastaminen on äärimmäisen vahingollinen ajatus. Uusliberaalit uudistukset eivät nimittäin synny ”pienentämällä” valtiota. Ne syntyvät kirjoittamalla varta vasten lakeja ja sopimuksia, luomalla uusia instituutiota ja rakentamalla uudenlaisia (erittäin tehokkaita) kontrollin muotoja. Valtiota ei ole ”vähemmän”, mutta se toimii eri ryhmien eduksi.
Havainnollistava esimerkki on ranskalainen sosialisti Pascal Lamy, joka WTO:n pääjohtajana toimiessaan runttasi läpi tiukimmin kansainvälistä kauppaa uusliberalisoivat sopimukset, koska ”ilman sopimuksia vallitsevat viidakon lait”. Hän oli epäilemättä aivan vilpitön.
Uusliberalisaatiota varmasti jatketaan jos sääntöjen luomisen katsotaan olevan vaihtoehto ”viidakon laeille”. Pikemmin tarvitaan enemmän vapauksia niille, joilta niitä on nyt viety.
Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin tutkimusjohtaja.
uutiskirje 
