Joutilas luokka osa 19
Keskiajalla sielunsyöjiä ja naurun tappajia kutsuttiin ”agelasteiksi.” He uskovat tyhmiin asioihin ja ihanteisiin pyrkiessään itse arvostetuiksi joutilas luokan jäseniksi.
Huumorintajuton agelasti elää jatkuvasti toisten armoilla. Siksi hänen täytyy yrittää kätkeytyä sääntöjen ja kieltojen taakse voidakseen harjoittaa byrokraattista sielunsyömistä ja naurun tappamista.
Rationaalisuus pyrkii eliminoimaan yksilöllisyyden ja paljastamaan todellisuuden sellaisenaan, jotta sitä voisi hallita vaivattomasti, ilman häiriöitä.
Taide puolestaan esittää mitä todellisuus on yksilön kautta ja näkökulmasta. Tästä seuraa jatkuvia erimielisyyksiä byrokratian ja taiteen välillä¸ jonka voisi kiteyttää myös humoristien ja tosikkojen väliseksi ristiriidaksi.
Filosofi Rousseau (1712-78) ihmetteli, miksi kaikista elämäntavoista juuri jäykkä ja iloton virkamiestyyppi pääsi niskan päälle?
Millaisen naurunremakan jollekin karibialaiselle tarjoaisikaan eurooppalaisen virkamiehen vaivalloinen ja kadehdittu työ, Rousseau kysyy tutkielmassaan ”Ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä.”
Kuinka monta kertaa tuo saamaton villi mieluummin kuolisikaan kuin suostuisi moiseen virkamiehen elämään:
”Mutta tajutakseen kaiken tuon vaivan tarkoituksen tuolla jalolla villillä olisi oltava jokin merkitys sanoille valta ja maine. Hänen olisi opittava, että on olemassa sellainen ihmislaji, joka pitää muun maailman katseita jonkin arvoisena, joka saavuttaa onnen ja on tyytyväinen itseensä enemmän toisten todistuksesta kuin omastaan.”
Rousseaun mielestä porvarillinen virkamiestyyppi elää aina itsensä ulkopuolella, vain toisten mielipiteissä, jolloin ainoastaan toisten arviot pystyvät nostattamaan hänessä olemassaolon tunteen. Virkamiesagelastin elämä supistuu rooleiksi ja ilmiasuiksi, sosiaalinen kanssakäyminen teeskentelyksi, joka verhotaan kunniallisuudeksi.
Tämä synnyttää akateemisen hienoja esityksiä moraalista, vastuullisuuden verukkeita, joiden varjolla voidaan tarvittaessa rehennellä ja laittaa seurapiirin järjestys uusiksi.
Miksi vain sitä, mikä on lausuttu ankaralla ja jännittyneellä äänellä, sanotaan korkeaksi ja arvokkaaksi, ihmetteli venäläisen byrokratian sisältä päin nähnyt satiirikko Nikolai Gogol (1809-52).
Miksi naurettavaa pidetään alhaisena? Gogol halusi tölväistä naurun avulla aikansa byrokraattien hellimää rajoittunutta moraalia. ”Kuolleissa sieluissa” hän kuvaa alaistensa keskelle astuvaa kansliapäällikköä, jonka kasvoista uhkuu ylpeys ja ylevyys:
”Ota sivellin ja maalaa: Prometheus, ihan ilmeinen Prometheus! Katse kuin kotkan katse, käynti tyyntä ja tasaista…Mutta tuskin tämä kotka on astunut huoneestaan ja lähestyy esimiehensä työhuonetta, niin peltopyynä hän juosta vikittää, paperit kainalossa, vikittää minkä ennättää. Kun seurassa ja iltahuveissa ei ole ketään korkeampaa virkamiestä, niin Prometheus on ja pysyy Prometheuksena; mutta annas, että on joku edes hiukan ylempi häntä, niin Prometheuksessa on tapahtunut semmoinen muodonvaihdos, jota ei Ovidiuskaan olisi voinut keksiä: kärpänenhän se on, kärpästäkin pienempi, hiekanjyväseksi kutistunut!”
Joutilas luokan herruusajattelu hyväksyy vain sen, mikä on säännönmukaista, standardoivaa ja yhteenkäypää, jolloin kaikki yksityinen ja persoonallinen alistetaan abstraktille yleisyydelle.
Kaikkea arvioidaan yleisen mielipiteen näkökulmasta. Tämä luo jatkuvan jännitteen yksilöllisyyden ja yleisen mielipiteen, siis byrokraatin ja kansalaisen välille.
Tämän 25-osaisen juttusarjan runkona on Thorstein Veblenin 1899 ilmestynyt teos ”Joutilas luokka” (Art House 2002, suom. Tiina Arppe ja Sulevi Riukulehto).
Norjalais-yhdysvaltalainen taloustieteilijä ja kulutussosiologi Veblen (1857-1929) kehitti teorian joutilaasta luokasta, miten rikkaat karttavat työntekoa vaikka näyttävät olevankin koko ajan jotain puuhastelemassa ja jakelemassa rahvaalle elämänohjeita ahkeruutta silmällä pitäen.
uutiskirje 
