Pintaa syvemmältä
Turkin tapaus on erikoisen valaiseva, onhan siellä koko valtio rakentunut niin tiukasti ”aitoturkkilaisten” ympärille, että kaikki muut ovat jääneet ulkopuolisiksi. Vasta nyt on ryhdytty löysäämään nyörejä. Kaikki eivät suinkaan hyväksy sitä.
Pääministeri Recep Tayyip Erdogan valmisteli pitkään pari viikkoa sitten julkistettua ”demokratiapakettiaan” ja ilmoitti etukäteen siihen sisältyvän yllätyksiä. Luultavasti hän silloin lähinnä ajatteli pitkään käytössä olleen koululaisen valan poistamista. Tätä valaa toistaen jokaisen peruskoululaisen – ja esimerkiksi myös monen poliittisen vangin – on pitänyt aloittaa päivänsä tällä julistuksella:
”Olen turkkilainen, puhun totta ja teen kovasti työtä. Lakini on: suojelen nuorempia, kunnioitan minua vanhempia ja rakastan maatani ja kansakuntaani enemmän kuin itseäni. Ihanteeni on kasvaa ja kehittyä. Olemassaoloni perustuu turkkilaisuuden olemassaoloon. Oi ylhäinen Atatürk, joka annoit meille nykyisen aikamme: vannon täten jatkavani ilman pysähdyksiä sillä polulla, jonka avasit kohti muotoilemaasi ihannetta ja näyttämääsi päämäärää. Kuinka onnellinen onkaan hän, joka sanoo: olen turkkilainen”.
Kuinka onnellinen onkaan hän, joka sanoo: olen turkkilainen.
Viimeinen lause on vielä erikseen hakattu varsinkin kurdialueiden vuorenrinteisiin ja muihin sopiviin paikkoihin, jotta sanoma varmasti menisi perille. Ja sanomahan on: kurdit ja kristityt ovat huonompia kuin ”turkkilaiset”. Vala on vaadittu vuodesta 1932, joten se on tullut tutuksi melkein kaikille nyt eläville kansalaisille.
Tällainen indoktrinaatio oli kemalisteille keskeistä. Ei ole sattumaa, että kahden ministeriön etuliitteenä tänäänkin on sana ”kansallinen”: puolustusministeriön ja opetusministeriön.
Pitkään kurdien olemassaoloa ei edes tunnustettu. Heitä kutsuttiin ”vuoristoturkkilaisiksi” ja sanottiin, ettei heille – mongertamansa ”murteen” vuoksi – voida myöntää täysiä kansalaisoikeuksia.
Tämän eron ylläpito tositurkkilaisten ja muiden välillä on edelleenkin tärkeää, ja suuret oppositiopuolueet vastustavat sinnikkäästi valasta luopumista.
Tasavaltainen kansanpuolue (CHP) – jonka kannattajat marssivat mielenosoituksissa huutaen ”Olemme Mustafa Kemalin sotilaita” – katsoo kemalismin ja äärikansallismielisyyden edelleenkin olevan turkkilaisuuden perusta.
Kansallinen toimintapuolue (MHP) taas palaa kauemmaksi turkkilaisten keskiaasialaiseen menneisyyteen ja löytää taisteluvalmiutensa sieltä – puolueen nuorisojärjestö Harmaat sudet herätti pelkoa murhaamalla vihollisiaan.
Tulos on kuitenkin varsin yhteneväinen. MHP:n puheenjohtaja Devlet Bahceli hyökkäsi pääministeri Recep Tayyip Erdogania vastaan kysellen, onko tämä kaikkina näinä vuosina toistaessaan valan sanoja työteliäisyydestä ja rehellisyydestä itse asiassa kuitenkin epäillyt omaa turkkilaisuuttaan: ”Tuliko teille kaunaa ja vihamielisyyttä turkkilaisuutta kohtaan? Kertokaa, pääministeri, miksi turkkilaisuus vaivaa teitä”.
CHP:n puheenjohtajan Kemal Kilicdaroglun ajattelu kulki samoja ratoja: ”Ihmettelen todella yhtä asiaa. Mikä osa valasta häiritsee Erdogania? Miksi hän ei selitä sitä?”
Nämä puoluejohtajat ovat siis aidosti (?) hämmästyneitä siitä, että eivät edes kaikki nykyeliittiin kuuluvat hyväksy sellaista ahdasta määritelmää kansallisuudesta, joka sulkee ulkopuolelle suuren osan kansalaisista.
Näitä määritelmiä on pitkään pidetty tärkeinä. Kansallismielisten päälehden Hürriyetin etusivulla on vanhastaan ollut tunnuslause ”Turkki kuuluu turkkilaisille”. MHP:n iskulauseen mukaan ”yksi kansakunta, yksi kieli, yksi isänmaa, yksi lippu ja yksi valtio” on yhtenäisyyden välttämätön ehto. Puolue on jo ehtinyt kiinnittää päämajansa seinään 25×16 metrin kokoisen lakanan, jossa toistuu valan teksti.
Kansallismielisiä löytyy myös uskonnollisen hallituspuolueen AKP:n riveistä. Puolueen johtaviin valtiosäännön asiantuntijoihin kuuluva Burhan Kuzu on valittanut, että Erdoganin demokratiapakettiin kuuluva mahdollisuus äidinkielellä tapahtuvaan opetukseen jakaa maata ja uhkaa yhteiskuntarauhaa. Tämä mahdollisuus avataan tosin vain yksityiskouluihin, koska perustuslaki kieltää muiden kielten kuin turkinkielen käyttöä opetuksessa julkisissa kouluissa.
Tästä lähtien on kuitenkin Turkissa mahdollista käyttää kirjaimia q, w ja x, jotka tähän asti ovat olleet kiellettyjä, koska niitä ei käytetä turkinkielessä. Näin ahtaat rajat turkinkieliset ovat siis tähän asti piirtäneet muunkielisille.
Kansallismieliset olisivat halunneet säilyttää rajoitukset. CHP:n kansanedustaja Riza Türmen on aikaisemmin toiminut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomarina. Ehkä tästä syystä hän on kannattanut äidinkielisen opetuksen saamista, mutta sitä hänen puoluetoverinsa eivät ymmärrä eivätkä hyväksy – hän on saanut ankarat nuhteet kannastaan.
Erdogan taas on niin ylpeä uudistuksesta, että hän on julistanut Turkin edelläkävijäksi ja esimerkiksi muille Euroopan maille äidinkielisestä opetuksesta, mikä voi tuntua muualla huvittavalta.
Vääränkielisten tuhoaminen nousi äärimmilleen vuosina 1937–1938 kaukaisessa itäturkkilaisessa Dersimin maakunnassa, jossa asukkaat ovat kurdeja, mutta kuuluvat myös islamin alaviitti-suuntaukseen. Näistä syistä vanha heimoajattelu pysyi vallitsevana pitempään kuin mitä Ankarassa olisi hyväksytty.
Lopulta siellä päädyttiin Mustafa Kemal Atatürkin hyväksymään sotilaalliseen kampanjaan – sitä pohjustettiin jo vuonna 1935 vaihtamalla maakunnan ja sen pääkaupungin nimeksi Tunceli, Dersimin sijasta. Siten jo valmiiksi anonymisoitu seutu sopi entistä paremmin tuhottavaksi pommituksin. Niissä kuoli 14 000 ihmistä. Tämän jälkeen monet henkiin jääneet muuttivat muualle.
Tuncelin/Dersimin maakunta on näihin päiviin asti säilynyt Turkin harvimmin asuttuna seutuna. Tunceli on pysynyt virallisena nimenä tuoreeseen demokratiapakettiin saakka, mutta harva tulee kaipaamaan sitä.
Vaikka paljon tärkeää jäi paketista uupumaan, tuntuu siis siltä, että Turkin normaalistuminen eteni huomattavasti. Oppositiopuolueet tosin näyttivät taas kerran, ettei niillä ole mitään annettavaa tälläkään saralla.
uutiskirje 