Kieli on vallan ja valheen väline

Päivä on aurinkoinen ja lounas vegaaninen. Pöydässä istuu iloinen ja helpottunut kirjailija, jonka toinen romaani on juuri ilmestynyt.

Se ensimmäinen, Huorasatu, sinkautti Finlandia-ehdokkuuden myötä kirjoittajansa hetkessä kirjallisuustaivaalle (ja myös miesasiamarttyyrien hampaisiin).

Laura Gustafsson kirjoitti uusiksi naisten historian, ja teki sen kuvia tai kirjallisuuden konventioita kumartelematta. Verta ja suolenpätkiä roiskutellen, huutomerkkejä kylväen.

Nyt hän on kirjoittanut hiljaisemman, mutta yhtä kaikki raadollisen romaanin. Kolme toisiinsa kietoutuvaa aihetta, susilapset, kuoliaaksi kidutettu englantilainen pikkupoika ja sikiöseulonnat, eivät päästä lukijaa helpolla.

Kolme tarinaa sitoo yhteen inhimillisyys ja eläimellisyys, luonnollisuus ja poikkeama, toiset.

Toiseuden teema toistuu Gustafssonin töissä.

– Siitä ensimmäisestä on jo kaikki: historia, kulttuurinen kaanon. Mies on länsimaisessa filosofiassa ollut ihmisen normi ja nainen poikkeama tai ”vajaa mies”.

Ihmisen kirjoitettu historia puolestaan syrjäyttää muiden lajien historian. Sana ohittaa ne, joilla ei ole sanoja.

”Vain sillä on arvoa, minkä voi ihmisten kielellä sanoa.”

Näin alkaa Gustafssonin toinen romaani Anomalia. Sen esipuheen on kirjoittanut Ludwig Wittgenstein.

Tämä on, tietenkin, fiktiota.

– Erilaiset kielen tasot, kuten vaikka valehtelu, ovat mukana teoksessa monella tavalla. Fiktiohan on valehtelua. Sillä tavalla myös kirjoitettuun historiaan pitäisi suhtautua. Ei se ole vain jono faktoja.

Totta ja tarua; ihmisten kielen valheellisuutta ja voimaa kieputetaan kirjassa moneen suuntaan. Puhutaan yhtä, tehdään toista. Kirjataan havaintoja, mutta muunnellen.

Romaanin tarinoiden pohjalla on tositarinoita, joiden totuus kyseenalaistetaan.

Gustafsson sanoo pohtineensa paljon kieltä. Se on vallan ja valheen väline.

– Kielen avulla ihmiset kontrolloivat historiaa. Entä ne, jotka eivät voi käyttää kieltä, ne, jotka eivät hallitse retoriikkaa, eläimet, vauvat tai aikuiset ihmiset, jotka eivät syystä tai toisesta pysty käyttämään kieltä?

Millaista on kirjoittaa olennoista, joilla ei ole puhuttua kieltä?

– Päädyin siihen, etten ala kielellistää heidän ajatuksiaan tai kokemuksiaan. Toivon, että teoksesta välittyy toinen kirja, joka ei ole kieltä, kirja, jota ei voi kirjoittaa. Se kirja on kokemusta, eläytymistä ja samaistumista.

”Meillä on vaatteet ja Jumala ja yhteiskunta. Haarukat ja veitsetkin meillä on. Hillitty käytös ja kohtuus.”

Yksi Anomalian tarinoista on Amalan ja Kamalan, intialaisten susityttöjen tarina.

Se perustuu ”löyhästi ja vääristellen” orpokodin johtaja Joseph Singhin 1920-luvulla tekemiin päiväkirjamerkintöihin, jotka on julkaistu kirjassa Wolf-Children and Feral Men (Susilapset ja villimiehet). Singhin teos on osoitettu huijaukseksi.

Gustafssonin kerrontatapa on kevyt, hahmot karikatyyrisiä. Tarkoituksella, jotta raskaat aiheet eivät lannistaisi lukijaa.

Baby P:n kirjan taustalla on englantilaisen Peter Connellyn kohtalo. Puolitoistavuotias poika kuoli kuukausia jatkuneen pahoinpitelyn seurauksena. Kymmenet lääkärikäynnit ja sosiaaliviranomaisten tapaamiset eivät pelastaneet häntä perheeltään.

Paljon huomiota herättänyt tapaus ei jättänyt Gustafssonia rauhaan.

– Se alkoi edustaa minulle kaikkea sitä vääryyttä mitä ”toisille” tehdään.

”Me ollaan kaikki elukoita.”

– Ihminen on laji muiden joukossa. Meillä on lajityypillisiä ominaisuuksia aivan kuten muillakin lajeilla. Moraalista puhutaan ihmisille tyypillisenä, mutta emmehän voi tietää, millaisia moraalisia käsityksiä tai normeja muilla lajeilla on. En usko myötätunnonkaan olevan vain ihmisen ominaisuus.

– Mutta koska kykenemme käsittelemään ja ymmärtämään moraalia, meidän pitää käyttää niitä työkaluja.

”Lastenhoitaja luulee olevansa joku vitun Maija Poppanen.”

Gustafsson luo ristiriitaisia naiskuvia. Supersankarittaria ja hirviöäitejä. Baby P:n äidin hahmolle hän kuvitteli nettipersoonan lukemiensa lehtijuttujen pohjalta.

– Koen mielenkiintoisten naishahmojen kirjoittamisen yleisesti ottaen tärkeänä, koska kirjallisuuden historiaa hallitsevat lähinnä kompleksiset miehet tai pelkistetyt, esimerkiksi tuhoutuvat tai kiiltokuvamaiset, naiset.

Myös se on Gustafssonille tärkeää, etteivät hänen naishahmonsa ole vain olosuhteiden uhreja.

– Silloinkin kun ovat hirveitä ihmisiä, tai jumalattaria.

Huorasadussa Gustafsson leikitteli tyyleillä, ja viittauksilla populaarikulttuuriin ja antiikin mytologiaan. Hänen tekstinsä on vahvasti kiinni muussa maailmassa ja heijastelee ”uutisia, luontoa, toisia ihmisiä ja muita eläimiä, toisia teoksia”.

– Mielikuvitukseen keräytynyttä materiaalia tulee väkisinkin käytettyä, aina sitä ei edes huomaa. Pelkään että jonain päivänä päädyn vielä itse plagioimaan vahingossa jotakin. Se olisi noloa.

”–– pahuus elää hiljaisesta hyväksynnästä, katseen kääntämisestä, omituisesti suunnatusta korrektiudesta.”

Laura Gustafsson kirjoittaa hirveistä asioista. Puistattavasta julmuudesta ja silmittömästä väkivallasta, vahvojen ylimielisyydestä.

– On iso ero siinä, mitä ajattelee ihmiskunnasta ja miten kokee yksittäiset tapaamansa ihmiset. Tunnen empatiaa ja konkreettisella tasolla pidän ihmisistä, mutta on vaikeaa pitää ihmiskunnasta kokonaisuutena.

Pahuus ei ole poikkeama eikä luonnossa ole luonnottomuutta.

– Pahuutta on, mutta en usko sen olevan sellaista, jonka voi eristää. Uskon, että kaikilla ihmisillä on potentiaali siihen. Se ei ole poikkeusyksilöiden ominaisuus.

Välinpitämättömyyskin on Gustafssonin mielestä pahuutta.

– Me tiedämme esimerkiksi miten ja millaisissa olosuhteissa meidän vaatteet tehdään. Koen että sekin on pahuutta, että ostamme niitä silti.

– Valinnat ovat aktiivisia. Me voimme tehdä päätöksiä siitä, mitä syömme, puemme, miten elämme, miten kohtelemme muita.

Sitaatit Laura Gustafssonin romaanista Anomalia (Into 2013).