Pakolaisen määritelmä ja kansainvälinen pakolaisapujärjestelmä syntyivät vajaat sata vuotta sitten, 1920- ja 1930-luvuilla, Kansainliiton ja Kansainvälisen työjärjestön ILO:n ansiosta. Silloin käyttöön otettiin myös pakolaispassit, joiden avulla monenlaista uhkaa pakenevat ihmiset pääsivät liikkumaan maiden välillä.
Perjantaina 15. marraskuuta Helsingin yliopistossa tarkastettava Harri Sallisen väitöstutkimus on ensimmäinen kattava historiatieteellinen katsaus aiheeseen.
Yli miljoona pakolaista Euroopassa
Ensimmäinen maailmansota loppuselvittelyineen aiheutti ennennäkemättömän pakolaisongelman. Eurooppaan tuli etenkin armenialaisia ja venäläisiä pakolaisia, joista jälkimmäisten määräksi on arvioitu yli miljoona.
– YK:n edeltäjää Kansainliittoa on pidetty epäonnistuneena, koska se ei onnistunut säilyttämään rauhaa, mutta pakolaishallinnon syntyminen kuuluu kiistatta Kansainliiton samoin kuin ILO:n menestystarinoihin, Harri Sallinen sanoo.
Sallisen mukaan toiminta jatkui katkeamatta koko maailmansotien välisen ajan ja muodosti pohjan toisen maailmansodan jälkeen luodulle YK:n pakolaisapujärjestelmälle.
Huoli työpaikoista silloinkin
Keskustelussa esiintyi erilaisia mielipiteitä, kuuluuko pakolaisasia tämän tyyppisille järjestöille. Esimerkiksi työntekijäliike saattoi vastustaa pakolaisten liikkuvuutta, koska se lisäsi kilpailua työpaikoista.
1930-luvulla natsi-Saksa vastusti kaikkea pakolaistyötä, koska pakolaiset tulivat pääosin sieltä.
Ranska taas tuki järjestöjä pakolaishallinnon luomisessa, koska siellä pakolaisia oli paljon.
Nansenin passit mahdollistivat liikkumisen
Ennen ensimmäistä maailmansotaa passeja oli käytössä hyvin vähän, eivätkä kaikki maat vaatineet dokumentteja rajojensa ylittämiseen. Sota sulki rajat. Kun maat ryhtyivät myöntämään passeja, ongelmaksi muodostuivat maistaan paenneet ja oman maansa suojeluksen menettäneet pakolaiset. He olivat usein kotimaansa vallanpitäjien vastustajia, mikä teki pakolaiskysymyksestä erittäin poliittisen.
Tässä tilanteessa Kansainliitto ryhtyi takaajaksi. Pakolaisten tilanne tutkittiin Kansainliiton ohjeiden ja määritelmien mukaisesti. Pakolaisille annettavien passien myöntäminen oli edelleen kansallisten viranomaisten tehtävä, mutta se tehtiin Kansainliiton ohjeiden perusteella. Pakolaisuuden kriteerit määriteltiin lähtömaan mukaan, mutta olennaista oli suojelun tarve sekä hengen tai terveyden uhka. Näin pakolaispassi erotti aidot pakolaiset muista muuttajista, jotka esimerkiksi etsivät parempia ansiomahdollisuuksia.
Pakolaispasseja kutsuttiin myös Nansenin passeiksi Kansainliiton norjalaisen pakolaiskomissaarin ja tunnetun kosmopoliitin Fridtjof Nansenin mukaan.
Suomeen 35 000 pakolaista Venäjältä
Juuri itsenäistynyt, tuolloin kolmen miljoonan asukkaan Suomi vastaanotti Venäjän sisällissodan alettua yhteensä noin 35 000 venäläistä pakolaista. Heidän huoltamiseensa suomalaiset tarvitsivat kansainvälistä apua, jota onneksi tarjosi Amerikan Punainen Risti. Apu oli aineellista: ruokaa, vaatteita, kenkiä. Osa pakolaisista assimiloitui hyvin etenkin Suomen ruotsinkieliseen vähemmistöön, mutta suuri osa asui leireillä, joiden olosuhteet olivat kurjat.
Enemmistölle pakolaisista Suomi ei ollut houkutteleva asuinmaa, vaan he jatkoivat matkaansa muun muassa Ruotsiin, Saksaan, Ranskaan ja Yhdysvaltoihin. Tämän mahdollisti se, että Suomi hyväksyi Nansenin passit käyttöön ensimmäisenä maana maailmassa.
Pakolaisuudelle on nykyään yleismaailmallinen kriteeristö, mutta monet pakolaisten asemaa koskevat kansainväliset sopimukset syntyivät jo pakolaisaputyön alkutaipaleella lähes sata vuotta sitten.
– Ongelmana on edelleen, että mikään järjestö ei pysty kovin hyvin motivoimaan ja valvomaan sopimusten noudattamista, Sallinen toteaa.
– Pakolaisten kohtelu on viime kädessä kiinni yksittäisistä valtioista ja niiden viranomaisista, esimerkiksi rajatyöntekijöistä.
uutiskirje 
