Näin itsenäisyyspäivän aattona seison asennossa ja teen kunniaa niille muslimimiehille, jotka taistelivat viime sodissa Suomen puolesta, ja niille musliminaisille, jotka uurastivat vaikeissa oloissa lottina.
Talvisodan syttyessä Suomen muslimiyhteisössä oli likimain 800 jäsentä, puolet maan kansalaisia ja puolet Nansenin-passilaisia. Tästä piskuisesta joukosta astui riviin peräti 177 sotilasta, joita täydensi jatkosodan aikaan vielä kolme Viron heimohenkistä muslimia.
Kymmenen miestä kaatui ja kolmisenkymmentä haavoittui. Islamilaiselle hautausmaalle Helsingin Hietaniemeen on pystytetty muistomerkki, jota koristavat kuunsirppi, tähti, Koraanin säe ja komeat sanat: Pro Finlandia 1939–1944.
Natsi-ihanteet ruumiillistuivat lapualaisrehtori Hilja Riipisessä ja meidän tyttölyseomme Hirmu-Esterissä, joka oli Hurja-Hiljan kaksoisolento.
Suomen armeijassa soti myös juutalaisia, saamelaisia, romaneja ja venäläisiä. Muslimeilla ja juutalaisilla oli yleensä venäläinen tausta, sillä monikulttuurisen imperiumin laidalla Suomi kansainvälistyi ja sai poskilleen vähän väriä.
Venäjäntaitoisia muslimeja käytettiin tiedustelijoina, kuulustelijoina ja propagandaradiossa. Moskeijaksi kelpasi karjalainen mäntykangas, mutta juutalaisilla oli Syvärillä pahvinen kenttäsynagoga ja siellä toorarulla, mitä saksalaiset aseveljet silmät suitsenrenkaina ihmettelivät.
Saksan rinnalla taistelevat juutalaiset olivat huutava paradoksi. Suojeluskuntiin juutalaisia ei hevin hyväksytty eikä juutalaisnaisia vielä talvisodan aikaan lotiksi huolittu. Tekosyynä käytettiin lottalupausta, joka velvoitti puolustamaan oikeaa uskoa.
Muslimeilla ei yhtä tiukkoja rajoituksia ollut: he harjoittelivat suojeluskunnissa ampumista ja sotavuosina seitsemäntoista musliminaista palveli lottina.
Juutalaisten rasitteena oli bolševismi, johon heidät järjettömästi yhdistettiin. Mielikuvissa juutalaiset kuuluivat Neuvostoliiton leiriin, kun taas muslimit olivat lähempänä meikäläisiä.
Heinrich Himmler näki märkää päiväunta natsien ja islamin liitosta, mutta se toteutui vain bosnialaisten SS-vuoristodivisioonassa ja Vapaan Arabian legioonassa, jonne houkuteltiin itsenäisyyslupauksin Lähi-idän, Pohjois-Afrikan ja Balkanin muslimeja. Takapiruna hääri Jerusalemin suurmufti Muhammad Amin al-Husseini.
Entä mitä suomalaiset kuvittelivat natseilta saavansa? Ensi vaiheessa itärajan Uraliin ja kakkosvaiheessa sitten vitivalkoisen isänmaan, jossa kaikki olisivat suomenkielisiä, luterilaisia, siveitä, raittiita, pesäpallotaitoisia ja valmiita uhraamaan halvan henkensä.
Natsi-ihanteet ruumiillistuivat lapualaisrehtori Hilja Riipisessä ja meidän tyttölyseomme Hirmu-Esterissä, joka oli Hurja-Hiljan kaksoisolento. Roald Dahlin Matildassa ilkeää rehtoria kutsutaan neiti Trunchbulliksi, mutta mallia on selvästi otettu sekä Hiljasta että Esteristä.
Roald Dahl, liittoutuneiden hävittäjälentäjä ja uudemman ajan Charles Dickens, suosi tärähtäneitä henkilöhahmoja ja puolusti kiihkeästi lapsia. Neiti Trunchbullin kaltaiset aikuiset saivat aina kunnolla turpiinsa.
Marraskuussa 1929 Riipisen Lapuan yhteiskoulussa aivopesemät oppilaat tunkeutuivat työväentalolle vasemmistonuorten juhliin, heittelivät hajupommeja ja repivät esiintyjiltä punaisia paitoja. Näin sai alkunsa Lapuan liike, jossa Riipinen lukeutui militanttiin äärisiipeen.
IKL:n kansanedustajana Riipinen esiintyi niin fanaattisesti, että hänet oli laitettava viikoksi nurkkaan rauhoittumaan. Riipisen johtava periaate oli ”enemmän oikealle”, joten häntä voi pitää kokoomusnuorten merkittävänä esikuvana.
Saksan juutalaisvainot eivät Riipistä häirinneet, sillä isänmaattomat keinottelijat olivat ihmiskunnan häpeätahra. Tämän teki selväksi jo Henry Fordin Kansainvälinen juutalainen, iljettävä kirjanen, jonka WSOY otti ohjelmaansa vuonna 1924.
Lapuan talonpojat ajoivat yössä mustilla Fordeilla, ja Vaasa-lehdessä päätoimittaja Jaakko Ikola kirjoitti lapualaisia viihdyttäviä juttuja. Nimimerkillä Vaasan-Jaakkoo Ikola pakinoi sekaherelmistä, lipstikuista ja akasta ku ampiaanen. Samaa pakinatyyliä Ikola käytti kuvatessaan Hasan Abdrahimin Hietaniemessä järjestettyjä hautajaisia.
”Hautausmaa on lauta-airalla ympäröity, hiljaanen ja vaatimaton, jossa on Turkin puolikuu, tähti ja turkinkielisiä kirjootuksia, joista ei meikäläinen mitään selvää saa. Suomen sotaväen muhamettilaiset asemiehet kantoivat arkun ohi avonaasen hauran hautausmaan itäiseen nurkkaukseen ja laskivat arkun avonaaselle maalle.”
Vaikka ilakoiva murre ei hautajaiskuvaukseen oikein sovi, Ikola halusi tietenkin kunnioittaa Abdrahimin muistoa. Pyöräilijänä ja pikaluistelijana menestynyt Abdrahim kaatui maaliskuussa 1940 Viipurinlahdella, Tuppuransaaresta käydyssä taistelussa.
Silminnäkijöiden mukaan Abdrahim haavoittui ensin käsivarteen ja sitten olkavarteen, mutta tulittamista hän ei lopettanut. Abdrahim vähätteli naarmuja ja lupasi hoitaa oman leiviskänsä. Kolmas, kaulaan osunut luoti surmasi pelottoman muslimin.
Jatkosodan alussa, elokuussa 1941, kaatui Säämäjärvellä filosofian ylioppilas Enver Salah, jonka Venäjältä muuttanut perhe piti Hyvinkään keskustassa kangas- ja valmisvaateliikettä.
Mustafa ja Zeyneb Salahin kuudesta lapsesta vanhin, Rokiye Salah, istui vuonna 1924 Helene Schjerfbeckin mallina. Rokiye oli tataari, mutta upean moderni muotokuva tunnetaan silti Armenialaistyttönä. Palkkioksi Schjerfbeck kaivoi omasta lippaastaan hopeisen Aino-korun.
Vuoteen 1987 saakka Rokiye Salah jatkoi perheen liikettä Helsingin Fredrikinkadulla, ja vielä syksyllä 2001 hän vieraili Hyvinkäällä. Mikäli hurmaava Rokiye on yhä elossa, hän on täyttänyt hiljan sata vuotta.
Enver Salahin tavoin monet islaminuskoiset sankarivainajat olivat nuorta älymystöä. Hyökkäysvaiheessa kaatuivat myös kotkalainen opiskelija Taufik Fatullah ja filosofian ylioppilas, luutnantti Sämiulla Asis Helsingistä.
Opiskelija Feyez Kayenukin ja keskenkasvuisen Haider Nisamedtinin kotipaikaksi ilmoitetaan Tuusula, minkä täytyy tarkoittaa Järvenpään asemakylää. Jo ennen Terijoelta tulleita evakkoja Järvenpäässä oli pieni muslimiyhteisö, ja vuonna 1942 sinne rakennettiin Suomen toistaiseksi ainut moskeija. Rukouskutsuja sen sirosta minareetista ei valitettavasti kuuluteta.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
