Nelson Mandelan kuoltua koko maailma tuntui pysähtyvän suremaan suuren rauhanmiehen muistoa.
Osa kommentoijista pääsi muistuttamaan, etteivät lännen johtajat ole suinkaan aina pitäneet Mandelasta. Kylmän sodan lännelle Mandela oli kommunisti ja terroristi, jonka vapauttamisesta ei oltu erityisen innostuneita.
Tämä on aivan totta. ANC:n julkilausuttu tavoite rotusorron aikaan oli taloudellinen oikeudenmukaisuus. Tämän ymmärrettiin edellyttävän rajua muutosta Etelä-Afrikan yhteiskunnassa. Jo välttävän tasa-arvon saavuttaminen sorron vuosikymmenten jälkeen edellyttäisi perusteellista poliittista ohjelmaa.
Rotuperustein keskitettyä omaisuutta olisi jaettava mustalle enemmistölle jollakin systemaattisella ja läpinäkyvällä menetelmällä. Köyhien mustien työllisyydestä olisi huolehdittava. Räikeästi polarisoituneeseen koulutussektoriin olisi tehtävä huomattavia panostuksia köyhien asuinalueilla. Kaupunki-infrastruktuuri olisi rakennettava tasa-arvoisemmaksi.
Erityisesti omaisuuden uudelleenjako uhkasi suoraan monien länsimaiden ja näiden yritysten taloudellisia intressejä.
Miten kävi? Etelä-Afrikka on tänä päivänä tilastollisesti maailman toiseksi eriarvoisin valtio. Työttömyys on ennätystasolla. Pohjoisen johtajat ylistävät kilvan Mandelan henkistä perintöä, eivätkä suuryritykset ole joutuneet taipumaan kompromisseihin.
Uskottavin selitys tälle kehityskululle oli se, ettei Mandelalle koskaan annettu valtaa. Merkittävimmät uudistukset estettiin ennakolta.
Etelä-Afrikan demokratian ehtona oli omistussuhteiden koskemattomuus, ulkomaisten velkojen takaisinmaksuun sitoutuminen ja keskuspankin eristäminen poliittisesta kontrollista. Valta siirrettiin pois poliitikoilta ennen kuin ANC sai poliittisen johtajuuden.
Keskeistä asiassa ei ole Mandelan persoona vaan se, mitä hänen oli lopulta mahdollista ja mitä lähes mahdotonta saavuttaa. Monien itä-Euroopan maiden tapaan kansa sai demokraattiset perusvapaudet, mutta vain suostumalla demokratian ja talouden välisen jyrkän eronteon betonoimiseen.
Eräs asian surullinen piirre on, että toivo paremmasta tulevaisuudesta menetetään herkästi. Kun politiikan avulla on saavutettu jokseenkin kaikki mikä näyttää olevan saavutettavissa ja elämä on edelleen rankkaa ja puutteenalaista, ihmiset jättävät aivan ymmärrettävästi politiikan omaan arvoonsa.
Toivo jatkuu muilla tasoilla: symbolisina kamppailuina tunnustuksesta ja näkyvyydestä, ja ruohonjuuritason toimintana.
Jälkimmäinen voi olla hyvinkin tyylikästä. Esimerkiksi Soweton itseorganisoitunut kaupunginosa-aktivismi pitää yllä hyvin monien ihmisten toivoa ja toimintakykyä. Kaupunginosa puolustaa itse itseään monin tavoin, sosiaalineuvonnasta köyhien talouksien laittomiin sähköasennuksiin.
Soisin silti kaikille uusille demokratioille myös toivon paremmasta raha- ja finanssipolitiikasta sekä paremmasta tavasta käsitellä omistussuhteiden historiallisia vinoutumia.
Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja.
uutiskirje 