Vasta viime aikoina vaivaisukot on mielletty sosiaalisen tehtävänsä lisäksi myös taiteellisesti arvokkaiksi. Edustavathan vaivaisukot näkyvää osaa itseoppineiden kansantaiteilijoiden perinteessä, eli nykytermein ITE-taidetta.
Vaivaisukkojen paluu -teos on valaisevaa luettavaa niin suomalaisen sosiaalipolitiikan varhaisvaiheista kuin kansanomaisen taiteen näkökulmastakin. Teoksen toimittaja Otso Kantokorpi toteaa, että ukkojen tekijöiden joukosta on löytynyt maineeseen nousseita mestareita kuten evijärveläinen Erkki Lahti (1816–58) ja kuortanelainen Heikki Mikkilä (1801–50). Suurin osa ukkojen tekijöistä on kuitenkin vaipunut unholaan.
Aukusti Isokääntä totesi 1916i humoristisesti kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharjulle (1875–1944) Kalajoella: ”Tietysti tuo kirkon edessä oleva vaivaisukko on jumalan töitä niin kuin muutkin äijät”.
Perinteentutkimuksen emeritusprofessori Seppo Knuuttilan mukaan rahvas suhtautui vaivaisukkoihin samaan tapaan kuin haltijoihin, joille luvattiin palkkioksi viljaa, saalista tai viinaa hyvästä sato- ja metsästysonnesta:
”Vaivaisukkojen kerrotaan lahjotun myös markkina- ja ravimatkoilla kauppojen ja vedonlyönnin onnistumiseksi. Mutta vaivaisukkojen kanssa on voitu neuvotella epämateriaalisistakin seikoista kuten Halsualla, jossa eräs henkilö koki seurakunnan papin epämieluisaksi ja lupasi vaivaisukolle kymmenen markkaa, jos pappi vaihtuisi. Kun näin sitten kävi, pyysi tämä henkilö kaksi todistajaa ja näiden läsnä ollessa pudotti vaivaisukolle kympin.”
Kerrotaan, että vaivaisukkojen tienestit nousevat edelleen huimasti, jos esimerkiksi Kuninkuusravit järjestetään Pohjanmaalla.
Työkykyisen elätettävä itsensä
Kaikkiaan vaivaisukkoja on jäljellä noin 145, sekä Soinissa ainoa vaivaisakka. Vanhin tunnettu ukko on Hauhon Bartimeus, kenties 1600-luvulta.
Suurin osa ukoista on 1800-luvun kansanomaista puunveistotaidetta, nuorin heistä on kesällä 2012 käyttöön siunattu Rantsilan ukko, jonka kyläläiset päättivät hankkia, kun vanha ukko oli ollut jo pitkään museossa.
Vuoden 1686 Ruotsin kirkkolaissa säädettiin, että jokainen seurakunta huolehtii itse omista vaivaisistaan ”niin kuin Jumala Sanassansa käskee, että meidän pitää huolta pitämän vaivaisista, sairaista, ontuvista ja sokeista”.
Suomen vuoden 1852 vaivaishoitolain mukaan jokaisella on oikeus saada seurakunnaltaan apua. Pastori Ville Vauhkosen mukaan tämän lain tarkoituksena oli ylläpitää yhteiskuntarauhaa, ei niinkään poistaa köyhyyttä. Sääty-yhteiskunnan periaatteiden mukaan jokaisella, myös huono-osaisilla oli oma, Jumalan ennalta määräämä paikkansa yhteisössä ja yhteisön velvollisuus oli pitää heistä huolta.
Vauhkonen toteaakin, että vaivaisukot olivat omalta osaltaan kirkon ovien pielissä selkä suorana, pyhäpuku päällä ja kirkkain katsein muistuttamassa ihmisiä tästä lähtökohdasta:
”Luterilaisessa Pohjolassa oli kuitenkin jo 1600-luvulla vakiintunut käsitys siitä, että työkykyisten ja työikäisten piti pystyä elättämään itse itsensä. Jo Ruotsin valtakunnan kerjuuasetuksessa vuonna 1619 kiellettiin työikäisten kerjuu. Tältä pohjalta vaivaishoito rakennettiin ensisijaisesti työkyvyttömiä varten, eikä seurakuntien vaivaiskassoissa liikkunut suuria rahamääriä.”
Näkymätön köyhyys
Soinin seurakunnan vaivaiskassan tulopuolesta vastannut Suomen ainoa vaivaisakka keräsi 1860-luvulla noin 80 hopeamarkkaa vuodessa.
Vauhkosen mukaan marraskuussa 1864 vaivaiskomitean huutolaisina myymien kahden orpolapsen elatuksesta Soinin vaivaiskassa maksoi 20 hopeamarkkaa vuodessa, eli vaivaisakka pystyi elättämään neljä orpolasta. Lisäksi lesket olivat Soinin vaivaishuollon erityisryhmänä.
Köyhyystutkija Jouko Karjalainen muistuttaa, että hyvinvointivaltion rakentamisen aloittamisesta 1960-luvulta 1980-luvun lopulle tuloerot ja pienituloisuus- tai köyhyysaste laskivat alle puoleen lähtötilanteesta:
”Nykyisellä suhteellisen köyhyysasteen mittaustavalla pienituloisuusaste oli vuonna 1999 noin seitsemässä prosentissa, ja nyt se on yli 12 prosenttia. Korkeimmillaan toimeentulotuen asiakasmäärä oli 1996, jolloin tukea sai lähes 345 000 kotitaloutta ja 610 000 henkilöä. Vuoteen 2008 toimeentuloasiakkaiden määrä laski talouskasvun ja työllisyyden parantuessa.”
Karjalaisen mukaan tämän päivän köyhyys on osittain niin näkymätöntä, ettei köyhää tai vaivaista voi oikein muotoilla veistokseksi tai edes tauluksi, samoin kuin 1800-luvun vaivaisukkoja. Kuitenkin vaivaisukkojen viesti ja perinne vuosisatojen takaa on edelleen keskellämme.
Jeesuksen toteamukseen ”köyhät teillä on aina keskuudessanne” voidaan vastata Marxin 165 vuoden takaisella kysymyksellä: Miksi kapitalismin oloissa puutteenalaisuus ja riippuvuus avustuksista kehittyvät vielä nopeammin kuin väestö ja rikkaus?
Aki Paavolan oivaltavat kuvat tuovat vaivaisukot jälleen keskuuteemme.
Otso Kantokorpi (toim.): Vaivaisukkojen paluu. Maahenki 2013. 256 sivua. Aukeaman kuvat kirjasta: Aki Paavola.
uutiskirje 
