Talviklassikko: pian jo perinteiseksi muodostuvaan tapaan Viikkolehti on valinnut ensimmäisen kerran vuoden henkilön. Valinta osui itsestään selvästi tietovuotaja Edward Snowdeniin.
Snowdenin paljastusten kohteina ovat ennen kaikkea olleet Yhdysvaltain kansallinen turvallisuuspalvelu NSA sekä sen kanssa läheistä yhteistyötä tekevä Britannian GCHQ. Liikkeelle lähtenyt vyöry on kuitenkin avannut verkkourkinnan maailmaa paljon laajemminkin.
Nyt tiedämme, että meitä voidaan vakoilla kaiken aikaa kaikkialla maailmassa. NSA ja kumppanit voivat seurata sähköpostejamme, tekstiviestejämme, puhelinyhteyksiämme, maksukorttitapahtumiamme, twiittauksiamme, Google-hakujamme, Facebook-päivityksiämme, YouTuben katseluamme ja jopa verkon kautta pelaamiamme tietokonepelejä.
Tiedustelupalvelut ovat päässeet demokraattisen valvonnan ulottumattomiin. Tarvittiin Snowden nostamaan esiin urkinnan ongelmat.
Urkkijat ovat kytkeneet piuhojaan suoraan internetin suurien palveluntarjoajien koneisiin ja mannertenvälisiin valokuitukaapeleihin.
Yksityisyydensuojaa on pöllytetty kuin vanhaa rukkasta. Mitkään kansainväliset sopimukset eivät ole suojanneet tavallisia ihmisiä urkkijoilta. Kansalliset lainsäädännöt ovat antaneet urkkijoille väljän tilan, ja urkkijat ovat mennen tullen kiertäneet säädettyjäkin rajoituksia.
Liuku valvontavaltioon
Edward Snowdenin paljastuksia on myös vähätelty. On sanottu kaikkien tietävän jo ennestään sen, että kyllähän meitä vakoillaan.
Voi olla, että yhtä ja toista on tiedetty, arveltu ja aavisteltu. Todellisuus on silti ylittänyt miltei kaikki kuvitelmat.
Snowdenin paljastuksia on vähätelty myös sanomalla, että kaikki vakoilevat, eivät vain NSA tai GCHQ.
Sekin on totta. Vakoilua tai tiedustelua harjoittavat jossain mitassa varmasti kaikki, kukin voimavarojensa mukaan.
Useimmat kai myöntävät, että johonkin rajaan saakka tiedustelu on jopa suotavaa. Jos jossakin maassa tapahtuu terrori-isku, yleisö kysyy heti, eikö viranomaisilla ollut mitään vihiä asiasta.
Mutta Snowdenin paljastukset kertovat, että suhteellisen lyhyessä ajassa, ehkä parissakymmenessä vuodessa, on länsimaissa kuin huomaamatta liu’uttu ihmisten totaaliseen valvontaan, ilman selkeitä poliittisia päätöksiä tai julkista keskustelua.
Kaiken on oikeuttanut hyvä vihollinen, terrorismin torjunta.
Kaikkein innokkaimmin ovat tiedustelupalvelujen valtuuksia olleet laajentamassa kaikkein konservatiivisimmat voimat. Toisin sanoen juuri ne, jotka kaikilla muilla aloilla haluaisivat leikata valtion roolin mahdollisimman pieneksi, luottavat tässä asiassa rajattomasti valtioon.
Stasiakin kattavampaa
Voidaan ajatella asteikko. Sen toisessa päässä on valtio, joka ei tiedä mitään siitä, mitä sen alueella puuhataan. Toisessa ääripäässä on orwellilainen totaalisen valvonnan valtio.
Ääripäiden väliin jää suuri alue. Mitä vähemmän sitä säädellään, sen laajemman tilan sieltä ottavat tiedustelupalvelut.
Tässä on Snowdenin paljastusten tärkein pointti. Ne ovat herättäneet kysymyksen, miten tiedustelupalvelut ovat jo onnistuneet pääsemään näin pitkälle demokraattisen valvonnan ulottumattomiin.
Vetoamalla ”kansalliseen turvallisuuteen” tiedustelupalvelut pystyvät itse määrittämään salailun asteen. Niistä on tullut itse itseään valvovia elimiä, ja tavallisten kansalaisten pitäisi vain luottaa, etteivät ne käytä tietojaan väärin.
Kun Itä-Saksa sortui, kauhistuimme turvallisuuspalvelu Stasin harjoittaman urkinnan osoittauduttua oletettuakin laajemmaksi.
Nyt sellaiset maat, jotka kutsuvat itseään demokraattisiksi, ovat menneet kenties vielä Stasia pitemmälle. Sen minkä tekninen kehitys on mahdollistanut, se on otettu käyttöön.
Alttius väärinkäytöksiin
Usein sanotaan, ettei tavallisella kunnollisella ihmisellä ole mitään pelättävää, vaikka häntä urkittaisiinkin.
Mutta vaikka jätettäisiin sivuun kysymys yksityisyydensuojasta, on ilmeistä, että väärinkäytösten mahdollisuus on valtava totaalisen kontrollin valtiossa.
Jos on mahdollista tietää kaikki oppositiosta, ay-liikkeestä tai kansalaisjärjestöistä, eikö jollain jossakin tilanteessa tule kiusaus käyttää sitä hyväksi?
Valtiot voivat käyttää urkintaa omien yhtiöidensä eduksi talousvakoilussa – niin kuin on tehtykin. Ironista on, että Snowdenin paljastuksia edeltäneinä kuukausina Yhdysvallat oli nostamassa arvostelua Kiinan harjoittamaa verkkourkintaa kohtaan.
Myös Kiina urkkii ja Venäjä urkkii. Saksa urkkii ja Ranska urkkii. Rauhantahtoinen naapurimme Ruotsi on varsinainen urkinnan pieni suurvalta.
Yhdysvallat ja Britannia ovat tikun nokassa sen takia, että niiden uskotaan olevan urkinnan teknisessä kehityksessä ja laajuudessa ylivoimaiset ykköset.
On myös kysytty, miten paljon hyötyä totaalisesta verkkourkinnasta lopulta on vaikkapa terrorismin torjumisessa? Eikö vaarana ole, että tiedustelijat hukkuvat suunnattomaan merkityksettömän tiedon massaan?
Arvioiden mukaan Yhdysvalloissa jopa 850 000 ihmisellä on pääsy samantasoisiin tietoihin kuin Snowdenilla. Enemmistö heistä ei edes ole valtion palveluksessa, vaan he ovat alihankkijoiden palkkalistoilla, kuten Snowdenkin oli.
Tämäkin altistaa väärinkäytöksille. On käytetty hallussa olevia tietoja koston välineinä tai vaikkapa puolison uskollisuuden tarkkailemiseen.
Pelisäännöt hukassa
Pakon edessä monet ovat joutuneet myöntämään, että urkinnassa on menty liian pitkälle.
Myös kansainvälisesti halutaan jotain pelisääntöjä. Paljastukset lähimpien liittolaisten, YK:n pääsihteerin ja EU:n edustustojen vakoilemisesta ovat olleet liian kiusallisia.
Demokraattinen prosessi ei enää kyennyt tuomaan esiin tiedusteluun liittyviä ongelmia. Tilanteen paljastamiseen tarvittiin yksilö, Edward Snowden. Tarvittiin myös tiedotusvälineet, jotka uskalsivat julkaista Snowdenin paljastuksia.
Suomi ei kuulu urkinnan suurvaltoihin. Ongelma yksityisyydensuojan rajoista koskee silti kaikkia, koska tiedonkulku valokaapeleissa ei tunne rajoja.
lehti 