Velimies ilmestyi silmät innosta säihkyen ovelle ja paineli käsiään taputtaen peremmälle. Hän tilaa Helsinkiin kotiseutumme paikallislehteä nähdäkseen, ketkä tutut ovat kuolleet, ja nyt, vihdoin, edesmenneiden joukkueeseen oli liittynyt myös keskikoulun liikunnanopettaja.
Meidän perheessä on vihattu urheilua ja urheilijat ovat vastavuoroisesti vihanneet meitä. Kun pääsin ensimmäisen kerran kaupunginvaltuustoon, Hyvinkään miespuoliset ringettevalmentajat tyrmistyivät, löivät tyhmät päänsä yhteen ja laativat lehteen julkilausuman, jonka mukaan minua ei saa kulttuuri- ja liikuntajohtajaksi valita.
Puurot ja vellit menivät hepuilta sekaisin, sillä valtuutetusta ei missään olosuhteissa toimialajohtajaa tehdä. Amerikkalaisia sarjoja tuijottava tomppeli voi kuvitella, että suomalainen valtuutettu on samanlainen operatiivinen johtaja kuin Bossin Alderman Ross, mulkoileva oltermanni, tai Under the Domen kavala Big Jim Rennie, mutta totuus on kyllä toinen.
Tavasin haastattelun pari kolme kertaa, sillä minun oli mahdoton uskoa, että kunnianhimoinen kiekkoilijantaimi puhui nauttimisesta.
Ringettevalmentajien huoli oli järjetön ja turha. Ainut seuraus hyökkäyksestä oli pysyvä inho: olipa ringette sitten rusettiluistelua, jääpalloilua tai piirileikkiä, suhtaudun siihen loppuikäni jyrkän kielteisesti.
Olen vältellyt kaikkia urheilun ilmenemismuotoja, mutta jouduin korjaamaan asennettani, kun paljastui, että jalkapalloilija Kasper Hämäläinen on samaa Säkkijärven pientilalta lähtenyttä sukua. Vaikka Kasper ei ole poikani, kuten muutamalle urheilukiihkoilijalle pelkkää pahuuttani väitin, muistan erinomaisen hyvin, miten hänen isänsä tuhosi kotileikkini.
Kasperin isä vanhimpana kärjessä ja setä ja täti, palleroiset kaksoset apuvoimina jäljessä, ampaisivat ulos perheen henkilöautosta ja ryntäsivät alkukantaisen vaiston ohjaamina kohti paikkaa, missä nukkeni söivät juuri lounasta, kaarnaleipää, suolaheinäkeittoa ja ratamonlehtisalaattia.
Minun kotileikeissäni käytiin hiljaisia ja hartaita keskusteluja, mutta Kasperin isä ja hänen sisaruksensa olivat nopeita ja eläväisiä penskoja. Isästä sukeutui myöhemmin pikajuoksija, suorastaan Suomen mestari, mikä selittää sen, etten ehtinyt pelastaa ainuttakaan nukkea.
Sekasortoisen vierailun päätyttyä keräsin surkeasti parkuen ja kostoa vannoen pitkin pihaa heitellyt nuket ja rikotut savikipot. Näin jälkeenpäin ajatellen tämä oli ensimmäinen kohtaamiseni urheilumaailman kanssa eikä se sujunut kovin suotuisasti.
Epämääräisestä sukurakkaudesta palloilevaa Kasperia kohtaan tutustuin alkuvuodesta toisen nuorukaisen, jääkiekkoilija Juuse Saroksen aatoksiin. Juuse varustautui Pikkuleijonien otteluun ja toimittaja kysyi, mahtoiko poikaa jännittää.
”Ei siinä pelin aikana ehdi sellaista miettiä, antaa mennä vaan. Parasta vaan kun pelaa ja koettaa nauttia”, Juuse vastasi. Lopuksi hän tiivisti näkemyksensä lausumalla: ”Nämä ovat isoja pelejä, lähdetään silti nauttimaan, ei näitä liian usein ole.”
Tavasin haastattelun pari kolme kertaa, sillä minun oli mahdoton uskoa, että kunnianhimoinen kiekkoilijantaimi puhui nauttimisesta. Entisaikoina urheilijat syöksyivät kilpakentille pupillit laajenneina, verenmaku suussa, kaikkensa antaen ja kenties henkensäkin uhraten, ja tämä nuori sälli haki kaukalosta nautintoa!
Moinen hedonismi selittää Suomen säälittävän urheilumenestyksen, mutisin itsekseni, joskin Pikkuleijonien voitto todisti sitten toista. Kuinka tahansa: onnistumisista ja taidoista voidaan nauttia, mutta eikö pelaamisen kuuluisi olla hermoja raastavaa taistoa ja fyysisesti äärimmäisen raskasta kamppailua?
Löysin netistä muitakin epikurolaisia urheilijoita ja muistin samalla, kuinka jossakin television laulukilpailussa – olisiko ollut Idols – puhuttiin yhtä lailla nauttimisesta.
Kalvakka, pelosta tutiseva laulaja oli astumassa areenalle kuin marttyyri jalopeurojen kuolaiseen kitaan, mutta mitä teki ohjelman juontaja? Hän taputti laulajaparkaa olalle ja kehotti nauttimaan. Hepskukkuu, nyt sinulla on jäljellä vain nauttiminen!
Luultavasti nuori polvi tarkoittaa nauttimisella jotakin muuta kuin me kypsät aikuiset. Jäljet saattavat johtaa sylttytehtaalle eli englannin kieleen, jossa ”enjoy” on sekä nauttimista että viihtymistä.
Vanhemmalle väelle tulee nauttimisesta mieleen nautiskelu, villit juomingit, riehakkaat aisti-ilot, lihalliset huvitukset, Sodoma, Gomorra ja Sybaris, mutta kun nuoriso haluaa nauttia, tavoitteena ei ole ehkä sen kummempaa kuin rento ja hyvä meininki.
Nauttimisella on monenlaisia merkityksiä, ja silti kaiken takana lymyilee nauta, märehtiviin sorkkaeläimiin kuuluva nisäkäs, jonka naarasta sanotaan lehmäksi ja urosta sonniksi. Sukupuolineutraali naudanliha muuttuu ravintolassa häränpaistiksi, häränpihviksi ja häränhännäksi, vaikka ani harva on nähnyt elävää härkää, joka on siis kuohittu sonni.
Muinaiset germaanit kutsuivat arvokasta omaisuutta ”naudaksi”, joten karjanhoidosta innostuneet suomalaiset tulkitsivat naudan lehmäksi ja metsällä käyvät saamelaiset turkiseläimeksi, jopa sudeksi. Naudasta kehkeytyi navetta ja omaisuudesta kukaties ometta.
Arvokas omaisuus, kuten kevätpoikiva nauta, tuottaa suurta mielihyvää eli nautintoa. Ja mikäli suomalainen pääsee osalliseksi sellaisista arvokkaista asioista kuin eläke, kuukausipalkka, työsuhde-etu, lainsuoja tai kansalaisluottamus, häntä sanotaan niiden nauttijaksi: eläkkeennauttijaksi, palkannauttijaksi ja niin edelleen.
Kansalaisluottamuksesta puhutaan yleensä juopottelun yhteydessä. Jos ravintolaan tuppaava asiakas on nauttinut muutakin kuin kansalaisluottamusta, häntä ei sisään päästetä. Vaihtelun vuoksi portsari voisi tietysti huutaa: Kuulkaas, iäkäs herra siellä jonon hännillä, te olette nauttinut muutakin kuin kansaneläkettä!
Nauttiminen kiertyy Suomessa niin tiukasti viinan ympärille, ettei selventäviä sanoja aina edes tarvita. Onkohan herra nauttinut? Höpsistä, neitiseni, en ole nauttinut yhtikäs mitään.
Viinaa voidaan nauttia myös viinasta nauttimatta eikä karstaisesta kahvipannusta nautittu kupponen ole välttämättä nautinto. Nautintoaine onkin alkanut vääntyä nautinta-aineeksi, jossa ei ole mukana syntistä hekumaa, vaan häivähdys viihtyisää arkea ja leppoisaa kodikkuutta.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
