Rautaruukin tarun loppu on synnyttänyt keskustelun kansallisvarallisuudestamme, sen tulevaisuudesta sekä myös kattavan teollisuuspoliittisen strategian puuttumisesta.
Fuusion myötä teräsjätti SSAB käytännössä nielaisee Rautaruukin. Fuusion liittyvät eri toimenpiteet – esimerkiksi pääkonttorin paikka tai ruotsalaisten ylisuuri äänivalta – tähtäävät tähän suuntaan. Yhdistymispäätöksessä on kylmästi sivuutettu alue- ja työllisyyspoliittiset näkökulmat.
Rautaruukki perustettiin 1960 valtionyhtiöksi turvaamaan kotimaisen telakka- ja muun metalliteollisuuden raaka-ainehuolto. Rautaruukin perustaminen oli yksi merkittävä osa tuon ajan teollisuuspolitiikan strategiaa.
Työpaikat ja myös investoinnit ovat jo pitkään karanneet ulkomaille.
Vuosien vieriessä Rautaruukki on muuttunut. Yhtiö listattiin pörssiin 1989 ja valtio luopui osake-enemmistöstään 1997. Ympyrä tavallaan sulkeutuu ja Rautaruukin kohtalo on nyt jälleen osa suomalaista teollisuuspoliittista strategiaa eli se kertoo, että mitään strategiaa ei ole.
Valtion osittain omistamat yhtiöt heiluvat markkinoiden armoilla vailla selkeää suuntaa. Valtio hävittää koko ajan omistustaan. Lista on pitkä jo ennen Rautaruukkia. Valtiolla on kuitenkin yhä noin sata miljardia rahaa kiinni valtionyhtiöissä. Valtio on myös enemmistöomistajana 36 suomalaisessa yhtiössä.
Rautaruukin perustajia olivat aikanaan valtion lisäksi Outokumpu, Valmet, Wärtsilä, Rauma-Repola ja Fiskars. Niillä kaikilla on ollut merkittävä rooli Suomen teollistamisen historiassa. Niistäkin on enää vain rippeet jäljellä tai ne ovat täydellisesti muuttaneet muotoaan.
Vanhaan aikaan ei tietenkään ole paluuta. Nyt suuryhtiöt toimivat globaaleilla markkinoilla. Jos näillä markkinoilla tuotteet eivät mene kaupaksi, niin vikaa kannattaa hakea silloin niin kauppiaista kuin tuotteistakin.
Työpaikat ja myös investoinnit ovat jo pitkään karanneet ulkomaille. Menikö Suomella liian kauan ”liian hyvin” ja innovaatioissa pudottiin kelkasta. Liian kauan luotettiin Nokiaan ja sen imuun.
Pitemmän päälle tällainen tilanne on kestämätön. Kun Suomesta puuttuu elinkeino- ja teollisuuspoliittinen strategia, niin nyt ajaudutaan päätöksestä toiseen, vailla selkää linjaa. Tuotekehittelystä ja uusista innovaatioista voisi kuitenkin löytyä uusi perusta suomalaiselle teollisuuspoliittiselle strategialle. Tässä tarvitaan kansallista tutkimustyötä ja edelleen myös valtiollisiakin yrityksiä. Nyt tarvitaan yhteistä näkemystä ohjelmasta, jossa otetaan huomioon myös työntekijöiden edut.
Rakennemuutos on tosiasia, vaikka tällä sanalla voidaan puhujasta riippuen tarkoittaa hyvinkin erilaisia asioita. Rakenneongelma voidaan ratkaista tuotantoa uudistamalla. Muutoksessa katoaa väistämättä työpaikkoja ja myös ammatteja, mutta innovaatioiden kautta syntyy myös uusia työpaikkoja ja uusille aloille.
Suomesta on viimeisten vuosien aikana kadonnut jo kymmeniä tuhansia teollisia työpaikkoja. Siksi nyt pitää pohtia, miten muutokseen vastataan – ihan konkreettisesti.
uutiskirje 
