Naurattaisi, jos tilanne ei olisi kansan kannalta niin vakava.
Hallitus hautoi Aalto-yliopiston tiloissa Suomen tulevaisuutta koskevia ajatuksia. Oli kuulemma hyvin refreshing tällainen brainstorming, kuten ministeri Alexander Stubb twiittaili. Pekka Himasen paperi oli sisäluettu tunnollisesti ja johtopäätöksiä tehtiin. Todettiin, että kysymyksessä on kulttuurinen ongelma: Suomen henkinen ilmapiiri on huono, kansalaisia vaivaa negatiivisuus ja toimeliaisuutta jarruttava epäonnistumisen pelko.
Eipä aikaakaan, kun ministeri Jan Vapaavuori kokosi 120 ”avainhenkilöä” Selkäranka-seminaariin, jossa pohdittiin tulevaisuutta talouselämän näkökulmasta. Henkisen ilmapiirin negatiivisuus nousi taas esille. Kärsimme intohimovajeesta ja etsimme ratkaisuja mieluummin ongelmista kuin unelmista käsin.
Jos jotakin on todella onnistuttu takomaan suomalaisen kovaan päähän niin se, että huonosti menee ja tulevaisuudessa vielä huonommin.
Sammon konserninjohtaja Kari Stadigh marmatti turhista veronkorotuksista. Asia onkin varmaan hänen sydäntään lähellä, sillä jo parin päivän päästä Hesari veroparatiiseista kertoessaan (HS 19. 1.) paljasti Stadighin olevan yksi niistä parista tuhannesta superrikkaasta suomalaisesta, jotka hoitelevat sijoituksiaan veroparatiisien kautta. He ovat hyvässä seurassa: veroparatiisien kautta raha-asioitaan hoitavat myös talousrikolliset, huumekauppiaat ja diktaattorit.
Kun veroparatiisit tulevat esille, ryntää aina joku korostamaan, että verosuunnittelu veroparatiisien kautta on laillista toimintaa. Joten ei voi mitään. Miksei voi? Jos laki on näin huono, pitää säätää uusi. Hallituksen päätehtävä on tuottaa lakiesityksiä lakia säätävälle elimelle eli eduskunnalle. Miksi se ei ole päässyt juuri pahoittelua pitemmälle?
Iltiksestä (IS 17. 1.) luin, että kehitys-, ympäristö- ja ay-järjestöjen perustaman kansalaisjärjestön Finnwatchin raportin mukaan 20 liikevaihdoltaan suurimmalla suomalaisyhtiöllä on 225 yritystä veroparatiiseissa. Samaan aikaan ne ovat saaneet runsaasti tukea suomalaisten veronmaksajien kukkarosta. Pelkästään Nokia on vuosina 2010–2012 saanut Tekesin tukia 40 miljoonaa euroa. Veroparatiisitoiminta ei ole este tuen saannille. Tekes ei edes seuraa sitä, sen mielestä asia kuuluu verohallinnolle. Sen eväät ovat heikot. Ruotsissa veroparatiisiasioita tutkii noin 200 ihmistä, meillä parikymmentä.
Presidentti Sauli Niinistö jyrähti verokikkailusta Selkäranka-seminaarissa korostaen tosin enemmän asian eettistä kuin taloudellista puolta. Epäilen, että eettisyyteen vetoaminen kaikuu kuuroille korville siellä missä vain raha puhuu. Tuntui kuitenkin hyvältä, että presidentti tuomitsi verokikkailun niin jyrkästi kuin asemassaan voi.
Intohimoton ja negatiivinen kansa on saanut eliitiltä korvilleen. Mutta kuka sitä kielteistä mielialaa oikein lietsoo? Miltä taholta ei viime vuosina ole tullut ainuttakaan tulevaisuudenuskoista viestiä? Kuka täällä maalaa piruja seinille oikein leveällä pensselillä? Valtiovarainministeri ei ole unelmahöttönsä hylättyään muuta kuin tuomiopasuunaa toitottanut. Poikamainen hymy on kadonnut rasittuneen pääministerin kasvoilta, ja viestit ovat synkeätä synkempiä. Politiikan huipulta ei tavalliselle kansalaiselle muuta luvata kuin kipeitä leikkauksia, lisääntyvää työttömyyttä, köyhtymistä, kiristyvää verotusta ja syrjäytymisen uhkaa.
Onko ihme, jos henkinen ilmapiiri on huono, asenne negatiivinen ja tulevaisuus pelottaa? Madonlukuja kuuntelevat ihmiset suhtautuvat yhä skeptisemmin siihen, että kansallisen politiikan keinoin ylipäätään pystyttäisiin ratkaisemaan suuria ongelmia. Äänestysaktiivisuuden jatkuva lasku on vaaran merkki.
Jos jotakin on todella onnistuttu takomaan suomalaisen kovaan päähän niin se, että huonosti menee ja tulevaisuudessa vielä huonommin. Nykyiseen hyvinvointiin ei ole varaa, hoetaan, ja se osoitetaan myös teoissa. Kansallisen elinkyvyn kannalta tuntuu kaikkein pelottavimmalta yhteiskunnan suhtautuminen lapsiin, tulevaisuuteensa, ja toisaalta vanhuksiin, historiaansa. Tämä on perustavanlaatuinen henkisen ilmapiirin ongelma. Ilman tajua historiasta ei ole perspektiiviä tulevaisuuteen. Tämä olisi hyvä muistaa myös niiden lukionuudistajien, joiden mielestä historian voisi vallan hyvin jättää niiden harrastettavaksi, joita se sattuu kiinnostamaan.
Olin viikko sitten Iisalmella työväenjärjestöjen kulttuuriseminaarissa, jossa yhtenä alustajana esiintynyt kirjailija Risto Isomäki totesi jotenkin siihen tapaan, että tulevaisuudessa selviäminen on heikkoa niillä yhteiskunnilla, joissa on vallalla vain yksi ideologia ja ajattelutapa. Historiasta löydämme kommunismin, natsismin ja fasismin, mutta emme näe nykyistä totalitarismia, markkinakapitalismia, vaikka sen ideologia on vallannut koko maailman, Kiinaa myöten.
Vaikka ongelmien ratkaiseminen ja reaalisten mahdollisuuksien näkeminen on minusta tärkeämpää kuin unelmoiminen, en ole negatiivinen enkä intohimoton. Enkä varsinkaan pelkää epäonnistumista, koska kirjallisen, ja kaiken taiteellisen työn alueella epäonnistumiset ovat satavarmoja. En suostu uskomaan, ettei nykyisille ongelmille olisi poliittisia ratkaisuja. Politiikka on edelleen mahdollisuuksien taidetta, puhukoot poliitikot vaihtoehdottomuudesta ja pakkoratkaisuista mitä hyvänsä. Jos on tahtoa, vaihtoehtoja on aina.
Luovuus ei pesi poliittisessa koneistossa eikä byrokratiassa eikä talouselämän linnakkeissa, koska luovuus on ihmisen, ei rakenteen ominaisuus. Eloonjäämistaistelua käyvissä kansalaisissa luovuus ei lopu eikä uusille teille lähtö pelota. Kriittisyys kasvaa juuri luovimmilla aloilla, kuten taiteessa. Siellä on jo voimakas yhteiskunnallistuminen käynnissä. Erityisesti se näkyy teatterissa, mutta selvästi myös kirjallisuudessa. Ahtaalle ajettu journalismi terävöityy ja käy yhä ärhäkämmin politiikan ja talouselämän vallankäytön kimppuun. Nämä ovat hyviä ennusmerkkejä, vaikka ne rahamassin päällä istujilta jäävät huomaamatta.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 