Teksti on venäläisen kynästä, ohjaaja ukrainalainen, yleisö suomalaista. Ja kun vielä aiheena on Otto Wille Kuusinen (1881–1964), eivät odotukset voisi olla ristiriitaisempia kuin Toveri K -näytelmän maailmanensi-illassa.
Esitys lyödään käyntiin voimalla. Treenatut nuoret miehet liikehtivät showmaisesti outoine kuntopyörärekvisiittoineen, verenkarvaissa jylhissä lavasteissa, oopperamusiikki pauhaa. Kuusinen (Asko Sarkola) astuu esiin.
Siirto Kremlin sairaalaan, jossa Kuusinen vetää viimeisiään keväällä 1964. Hrushtshov ja Andropov pohtivat, mille protokollan tasolle sankarihautajaiset sijoitetaan. Päädytään varsin ylös: Leninin työtoveri poistukoon arvolleen sopivasti, ja tuhkat Kremlin muuriin.
Pulmana on Kuusisen viimeinen toivomus: että virallinen leski Aino Kuusinen saisi muuttaa länteen. Pääsihteeri: ”No, päästetään.” KGB-pomo Andropov varoittaa, että ex-vaimo on ennen sotia palvellut ulkomaantiedustelussa, jopa avustanut Richard Sorgea, ja kantaa siis valtakunnansalaisuuksia. Hrushtsov päättää: ”Kuolevan toivomus, lasketaan länteen.”
Taas siirto, Tapanilaan Helsingin liepeille syksyllä 1919. Insinööri Sarola ja tämän Aino-vaimo salamajoittavat Kuusisen, jolloin Ainon (Vappu Nalbantoglu) ja Oton välille leiskahtaa sähköiset latingit. Kohtaus on vahva. Aino kihlataan jo, vaikka hän menee Moskovaan vasta kolme vuotta myöhemmin.
Näin on piirretty aikaraamit, 45 vuotta. Katsoja on virittynyt, ja voidaan syventyä tarinaan.
Ihmisten tarina puuttuu
Mutta mutta. Juttu ei alakaan vyöryä ihmisten tarinana, vaan takoo loputtoman tasarytmisenä näyttämökuvien ketjuna – ihmiset kolkosti nytkähtelevinä, karjuvina hahmoina. Sanat tulevat venyttäen artikuloivista puhekoneista, mikä korostuu yliampuvin kaiutuksin.
Lähimennyttä tunteva katsomonosa kyllä tajuaa, minne kukin kohtaus sijoittuu, mutta tilanteiden valinnat ja sietämättömät ristiriidat eivät välity nimeksikään.
Historiadraamoissa lumoaa juuri se, että niissä voi varioida ja leikitellä ihmisten vaihtoehdoilla ja motiiveilla – pohtia vaikeita miksi-kysymyksiä. Teatterin, lähes kaiken fiktiivisen taiteen, vetovoima ja oikeutus kumpuaa paljolti näistä mahdollisuuksista – jotka Toveri K:ssa siis pysyvät koskemattomina.
Paikoin saa kuvan, että huutavin vääryys noissa hulluuden pyörteissä oli Oton henkinen kylmyys Ainoa kohtaan. Kylmyys lienee totta, mutta historiallisena painotuksena se jää äärilatteaksi.
Stalin-dialogit kuin julkilausumaa
Kolmas päähenkilö on monen näyttelijän vuorollaan esittämä Stalin. Kuitenkaan Otto-rengin suhteessa Josif-isäntään ei mennä syvälle, ja dialogit kulkevat kuin julkilausumaa skandeeraten.
Jokunen iskevä sana Stalinista jää mieleen.
”Nyt se tsingiskaani työntää meille luun kurkkuun,” vitsailee Nikolai Buharin 1920-luvulla ystävälleen Otolle, ja lisää: ”Miksi sinä et sano mitään?” (Sitten kun Buharin keikahtaa, ei Ottokaan ole viaton.)
Vähän myöhemmin Otto manaa: ”Minä, joka en pelkää mitään enkä ketään, pelkään kuollakseni häntä!” Ja toistaa: ”Palvelin häntä ja vihasin häntä!”
Pari haarukkapalaa on Staliniltakin. ”Eiköhän kanneta kommunismin lippu sinun rakkaaseen Helsinkiisi!?”, hän rohkaisee Ottoa 1939. Kesällä 1940 resignoitunut Otto mutisee: ”Suoraan sanoen olin tyytyväinen, en olisi halunnut Suomen presidentiksi Siperiaan.”
Jatkosodassa Stalin taas intoilee: ”Laita se valkea ratsusi valmiiksi.” Irtokiteytyksiä on, muuta ei.
Vaikka esitys viimeisessä puolituntisessa kohenee, se ei palauta ensimmäisen puolituntisen jälkeen purkautuneita jännitteitä. Aino päättää istunnon: ”Hän olisi ollut enemmän kotonaan mäntyarkussa.”
Kaksi tuntia karjahtelua
Verevä, muuntuvainen Vappu Nalbantoglu vie Tapanilassa jalat alta. Mutta miksi hän siitä lähtien vain karjahtelee kaksi tuntia – puhuakseen vasta lopussa ihmismäisesti? Näyttelijän vajaakäyttöä, vaikka tulipuna-asun vaihto valkeaksi tehoaa.
Asko Sarkola sopisi hiljaa miettiväksi Otoksi, mutta hänet on pakotettu ikään kuin iltamakuuluttajan osaan. Vuorosanoja riittää, mutta kosolti Sarkola niitä ensi-illassa unohtelikin. Niin ikään eläkeikäinen Esko Roine pärjäsi hyvin, kun piti vain istua Stalinina pyörätuolissa. Sampo Sarkola, Valtteri Tuominen ja Tommi Rantamäki vakuuttivat multirooleissaan.
Ukrainalainen Roman Viktjuk ohjaa vahvoin vaikuttein, keskeisimpinä Vsevolod Meyerholdin (1874–1940) näkemykset. On konstruktivistinen näyttämökone, jossa näyttelijät irrotetaan teatteri-illuusiosta, ja jossa käsikirjoituskin on vain yksi alusta.
Ohjaaja toki ohjaa kuinka ohjaa, mutta meyerholdilais-brechtiläinen vieraannuttamisefekti kääntyy nyt lähinnä kiusaannuttamisefektiksi. Ulkokohtaista kuvakavalkadia, ilman uutta näkemistä tai historiallista informaatiota – mahdollisuudet hukataan. Esitystapa ei välttämättä peittäisi muita arvoja.
O.W. Kuusinen ei esityksen jälkeen näy sen terävämmässä valossa kuin ennen esitystä.
Kriitikot eivät etukäteen saa lukea kaupunginteatterin näytelmiä. Siksi en tiedä, minkä verran (ja mitä) Edvard Radzinskin tekstistä Viktjuk heitti roskakoriin – kuullun mukaan paljon. Mutta arvailun varaa jää, ovatko hutilyönnit Radzinskin vai Viktjukin. Kestämättömän sensuurilinjan purkanee vasta teatterin tuleva johto.
TOVERI K. Edvard Radzinskin kirjoittaman näytelmän kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 23.1.2014.
Ohjaus Roman Viktjuk. Suomennos Teemu Kaskinen, koreografia Vladimir Anosov, lavastus ja puvut Vladimir Boer.
Rooleissa mm. Asko Sarkola (O. W. Kuusinen), Vappu Nalbantoglu (Aino Kuusinen), Esko Roine, Sampo Sarkola, Valtteri Tuominen, Tommi Rantamäki, Markus Saari ja Miika Alatupa.
uutiskirje 
