Ajatuskoe sohaisee muurahaispesään esittämällä spekulaatioita suomettuneisuudesta ja tunnistettavista poliitikoistamme. Dekkari vie lukijan agenttien salaiseen sotaan myös Suomessa. Mielikuvituskirjassa ovat faktat kohdallaan, sikäli se on harvinaista herkkua Venäjän harrastajalle.
Päähenkilön, lähetystöneuvos Viktor Vladimirovin todellinen rooli KGB:n ”likaisten operaatioiden” pomona tuli julki vasta pari vuotta sitten. Suomi tunsi hänet herrasmiesdiplomaattina, vuorineuvosten kaverina ja pragmaattisena kuninkaantekijänä. KGB:n miehen ei tarvinnut puhua puolueliturgiaa eikä välittää ideologiasta. Vladimirov koulutettiin herrasmieheksi hieromalla koulutuksessa manipulointitaitojen ohella miellyttävyyttä.
Murhien järjestämiseen tarvitaan skitsofreniaa, toteaa hän kirjassa.
Syväporaus kaikkiin fanaatikkoihin, autoritäärisiin persooniin ja kovaluonteisiin radikaaleihin.
Herkullisia rinnastuksia natsismin ja brezhneviläisyyden demagogiasta, kollektiivisesta psyykestä ja mekanismeista löytyy roppakaupalla! Se on syväporaus kaikkiin fanaatikkoihin, autoritäärisiin persooniin ja kovaluonteisiin radikaaleihin.
Tshekistit ottavat vallan
Luku Ihmiskasvoisen natsismin mahdollisuus kuvaa perestroikan yritystä saksalaisten hallitsemassa Prahassa elokuussa 1968. Alistetut slovakit liikehtivät Dubcekin johdolla. Mutta natsiblokki hajoaa kuten Varsovan liittokin ideologian rapistumiseen ja kapinoihin vasta 1980-luvun lopulla.
Vladimirov tutustuu patronukseensa Juri Andropoviin jo sodassa Karjalan rintamalla. KGB:n johtajana Andropov aloittaa perestroikan, koska kommunismi ei toimi.
“Uudesta ihmisestä” hän sanoo: “Olemme muovanneet työläistyypin jolle on ominaista välinpitämättömyys työntekoa kohtaan, työn alhainen laatu ja varsin matala moraalinen kuri”.
Andropov ryhtyy luomaan uudenlaista valtiota, jossa tshekistit ovat “johtava sääty“, muille jätetään mahdollisuus hankkia roposia.
Ilman salaisen poliisin valtaa Venäjä hukkuisi hänen mukaansa anarkiaan, niinpä “konttori” (KGB nykyslangilla) junailee Neuvostoliiton hajoamisen, valitsee kulissiksi uuden yksinvaltiaan ja antaa kansalle leipää ja sirkushuveja.
Tällä “Kilven ja miekan” uudella ritarikunnalla on vissiä todellisuuspohjaa. Jo 1960-luvulla armeija ja KGB olivat tosiasiallisesti siirtyneet kommunismin aatteista venäläisnationalismiin ja imperialismiin. Nikolai Patrushev (FSB:n johtaja 1999–2008) onkin kutsunut tshekistejä uusaatelisiksi. Sekurokratia samaistuu tsaarin aateliin, joka piti rahvaan kurissa ja lisäsi Venäjän pelottavuutta valloituksin saaden siitä muhkean korvauksen.
Sapekkaasti suomettuneisuudesta
Sapekkaimmillaan kirja on kuvatessaan suomettuneisuutta. Tehtaankadun lähetystön vastaanotolla kotiryssät paimentavat maalaismaista laumaansa, joka hohtaa palvelusintoa. Taistolaisista sanotaan: “Vladimirov halveksi näitä maanpettureita, jotka kiiruhtivat Tehtaankadulle aina kuin mahdollista. Lähetystössä heille oli keksitty lempinimi gavnojevy paskansyöjät””.
Tätä nimitystä venäläiset turvallisuuspalvelujen ja ulkoministeriön venäläiset patriootit dokumentoidusti käyttivätkin ulkomaisten lähetystöjen ympärillä shakaaleina pyörineistä edistyksellistä litaniaa pulpunneista karrieristeista. Kauhugalleriaan kuuluvat turkulaiset Kameleontti ja Bluffi, demari Huuhkaja ja kepulainen ihmelapsi Lapsonen. Vladimirov ihmettelee, miten suoraselkäikäinen kansa on mätänemässä käsiin, kantelut ja nöyristely luonnehtivat tätä henkistä ongelmajätettä.
Teologi unohti eettisen vasemmiston
Suoraselkäiset suomalaiset saavat kiitoksen oikeilla nimillään, suomettuneet kelmit polttomerkitään salanimillä.
Luukkasen sihti sivuuttaa kuitenkin aleniukset, aarnesaariset ja claesanderssonit, vaikka SKDL:n sosialistit, SKP:n kotimainen ryhmäkunta ja vasemmistoliitto ainoana vakavasti otettavana poliittisena ryhmänä tuomitsivat julkisesti Tshekkoslovakian miehityksen ja Omonin väkivallan 1991 Baltiassa niiden itsenäistymisprosessissa. Eettisen vasemmiston käsite ei kuulu teologin työkalupakkiin.
Voi kysyä, miten hyvin kudelma kaikkiaan kantaa vuodesta 1962 vuoteen 1990. Vaikea spekulaatio vuotaa raoistaan. Kirja toimii ehkä elämäkertana paremmin kuin vakoiludekkarina.
Tämä dosentti hikoilee suomettuneisuuden hikeä. Hänen psykoanalyysinsa tästä “henkisestä miehityksestä” puree myös nykyisiin Venäjä-intoilijoihimme. Kirja on asiantunteva, kuten muuten Matti Röngän Viktor Kärppä -dekkaritkin: mikä Ilkka Remeksen tyyppisessä jännityksen manipuloinnissa hävitään, voitetaan niissä todellisuuden vahvassa kosketuksessa.
Arto Luukkanen: Suojelusenkeli. Paasilinna 2014. 306 sivua.
uutiskirje 