Turkin ”toinen vapaussota”

Pintaa syvemmältä

Viime kuukausien tapahtumat Ukrainassa ja Turkissa näyttävät taas kerran, miten hankala EU:n on toimia itäisillä rajoillaan. Molemmat maat haluaisivat liittyä unioniin. Ukrainassa suhde EU:hun on johtanut valtaviin, viikkoja kestäneisiin mielenosoituksiin, jotka ovat vaatineet kymmeniä kuolonuhreja.

Taustalla on köydenveto EU:n ja Venäjän välillä, jossa Venäjä vetää täysin voimin ja EU varsin lepsusti. Levottomuudet lisäävät tietenkin entisestään EU:n varauksellisuutta läheisen yhteistyön suhteen. Toisaalta tilanne todistaa lähialuepolitiikan tärkeydestä – siihen pitäisi osoittaa paljon enemmän huomiota ja resursseja kuin tähän asti.

Turkin suhteen tilanne on toinen. Jäsenyysneuvotteluja käydään verkkaiseen tahtiin. Vielä jonkin aikaa sitten näytti siltä, että tahtia voitaisiin tiivistää. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että pääministeri Recep Tayyip Erdoğan olisi kääntynyt pois demokratisoinnin tieltä – tämä on EU:ssa lisännyt varauksellisuutta jäsenyyden suhteen. Turkissa se on tullut monille Erdoğania tukeneille demokraateille pettymyksenä. Erdoğanhan suoritti demokraattisen sankariteon kukistamalla kenraalien vallan ja lieventämällä oikeuslaitoksen vanhakantaisuutta ja sisäsiittoisuutta.

Erdoğan tuntee yhä vahvempaa houkutusta käyttää valtaa Atatürkin tapaan.

Mutta nyt Erdoğan ilmeisesti tuntee yhä vahvempaa houkutusta käyttää valtaa Mustafa Kemal Atatürkin tapaan ilman kovin runsaita demokraattisia krumeluureja. Atatürk sai aikoinaan vahvan asemansa voittamalla vapaussodassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen länsiliittoutuneet ja perustamalla Turkin tasavallan. Nyt Erdoğan katsoo Turkin viholliseksi epämääräisen länsiliittoutuman, johon kuuluu amerikkalaisia, juutalaisia, saksalaisia ja muita tahoja. Hän on jo alkanut puhua toisesta vapaussodasta.

Siinä tarvitaan tietenkin vahvaa johtajaa ja Erdoğan on alkanut omaksua Atatürkin vanhaa roolia. Demokraattisia uudistuksia toteutettiin vuosina 2008–2010 EU:n myötävaikutuksella kemalistien vaikutusvallan murentamiseksi, mutta nyt se on murrettu ja vahvan johtajan perinnettä voi uudelleen elvyttää.

Syksyn 2010 kansanäänestyksessä oikeuslaitosta johtava Tuomarien ja syyttäjien ylin neuvosto HSYK sai osittain uuden kokoonpanon, jolloin kemalistien vaikutusvalta väheni. Kun AKP seuraavan vuoden vaaleissa sai puolet äänistä, Erdoğan tunsi saaneensa rajoittamattoman valtakirjan tulkita ”kansallista tahtoa”. Nyt HSYK ja sen mukana koko oikeuslaitos on joutumassa hallituksen alaisuuteen, mitä EU ei hyväksy.

Vuonna 2013 ristiriita Erdoğanin edustaman puolikkaan ja kansan toisen puolikkaan tahtojen välillä kärjistyi, ensin alkukesällä Istanbulin Gezi-puiston puolustajien ja poliisivoimien välisissä yhteenotoissa, sitten joulukuun dramaattisissa tapahtumissa. Tuolloin Erdoğan koki vakavien ja hallitusta läheltä liippaavien korruptiosyytösten olevan Hizmet-liikkeen sodanjulistus AKP:ta vastaan ja ryhtyi massiiviseen vastahyökkäykseen myös kesällä sankareiksi julistamiaan poliiseja vastaan.

Muuta yhteyttä näiden tapahtumasarjojen välillä ei juuri ollut kuin Erdoğanin raivoisa reaktio. Hän itse on julistanut niiden kuuluvan vuosisatojen pituiseen yritykseen kostaa Turkille Konstantinopolin valtaus vuonna 1453 ja on myös julistanut ”toisen vapautussodan” vastustajiaan vastaan.

Erdoğanin AKP-puolue sai usean vuosikymmenen ajan sivustatukea Fethullah Gülenin johtamalta uskonnolliselta Hizmet-liikkeeltä. Sekä AKP että Hizmet (palvelu) edustavat sunni-islamia, mutta sen eri haaroja.

On pitkään sanottu, että Hizmet pyrkii saamaan omia jäseniään poliisin ja oikeuslaitoksen tehtäviin. Armeija ja tiedustelujärjestö MIT ovat suhtautuneet hyvin epäillen sen toimintaan.

Vuonna 2013 Taraf-lehti julkaisi asiakirjoja, joiden mukaan AKP:n hallitus oli kansallisen puolustusneuvoston kokouksessa vuonna 2004 sitoutunut toimintaan Hizmetiä vastaan. Tarafin julkaisemat asiakirjat osoittivat, kuinka eri ministeriöissä ja virastoissa oli todella ryhdytty kartoittamaan henkilökunnan sitoutumista eri suuntiin.

Ensimmäinen julkinen yhteentörmäys tapahtui helmikuussa 2012, jolloin eräs syyttäjä halusi MIT:n päällikön Hakan Fidanin oikeuden kuultavaksi MIT:n väitetystä soluttautumisesta kurdijärjestö KCK:n toimintaan. Erdoğan puuttui heti asiaan ja antoi säätää lain, jonka mukaan MIT:n edustajia voi haastaa oikeuteen ainoastaan pääministerin luvalla.

AKP:ssa arveltiin tämän merkitsevän Gülenin liikkeen hyökkäystä AKP:n hallintoa vastaan ja laajennettiin jo aloitettuja puhdistuksia poliisi- ja oikeuslaitoksissa. Tämän vahvisti AKP:n Istanbulin piirijohtaja Aziz Babuşçu tammikuussa 2014.

Babuşçu oli jo keväällä 2013 julistanut yhteistyön liberaalien kanssa olevan ohi: ”He, jotka jollain tapaa ovat olleet kumppaneitamme kymmenen vuoden ajan, eivät tule olemaan sitä seuraavien kymmenen vuoden aikana”, koska ”he tukivat sitä, mitä teimme vanhan järjestelmän hävittämiseksi ja vapauden ja oikeusvaltion määrittämiseksi”.

Seuraava kausi tulee olemaan uuden Turkin rakentaminen, ja siinä liberaalit piirit eivät tule olemaan mukana, koska he eivät halua tai hyväksy tällaista tulevaisuutta. ”He, jotka ovat olleet meidän kanssamme menneisyydessä, tulevat olemaan meidän vastustajiamme tulevaisuudessa, koska he eivät tule hyväksymään tätä tulevaisuutta. Sen vuoksi meidän työmme tulee olemaan todella kova tästä lähtien.”

Silloin tämän tulkittiin koskevan lähinnä yhteistyötä liberaalien ja demokraattisten intellektuellien kanssa, jotka olivat tukeneet AKP:n toimia demokratian laajentamiseksi. Nyt tämä kuitenkin näyttää ennen kaikkea viittaukselta irtiottoon Hizmetista.

Lausuma näyttää myös, että AKP:ssa on tietoista pitemmän tähtäimen suunnittelua, jossa arvioidaan eri vaihtoehtoja ja niiden seuraamuksia ja sen perusteella tehdään valintoja. Jos seuraa yksinomaan Erdoğanin puheita saa nimittäin helposti sen käsityksen, että puolueen toiminta olisi aika sattumanvaraista.

”Emme enää tarvitse kenenkään tukea”, Babuşçu ilmoitti, ja tämä koski myös puolueen sisällä olevia liberaaleja. Ennen vuoden 2011 vaaleja ehdokaslistoilta jätettiin pois tällaista väkeä, myös varmoja läpimenijöitä. Turkin puolueissa puheenjohtaja yksin päättää ehdokasasettelusta. Tämän jälkeen AKP:ssa on enimmäkseen toiminut johtajalle uskollista väkeä.