Yksi pisti letkun pakoputkesta Volkkariinsa, toinen tuikkasi yksiönsä tuleen, kolmas… neljäs… viides…
Parhaassa työiässä olleita miehiä, jotka 1990-luvun alun työttömyys ja näköalattomuus lannisti. Tunsin heidät ollessani työttömyyskassan luukulla. Osa ei koskaan puhunut mitään, osa sanoi, että v…ttaa, kun elämä on niin sekaisin.
Pitkittyneen työttömyyden seuraukset olivat silmiemme edessä joka päivä, ihmiset jäivät kahden asunnon velkaloukkuihin, alkoholisoituminen hiipi kavalasti, osa joutui väkivallan seurauksena vankilaan. Tuon ajan hintaa maksamme edelleen, 1987 ikäluokan laajassa tutkimuksessa se tulee selkeästi esille.
Pitääkö ihmisen antaa syrjäytyä rauhassa?
Nuo ihmiskohtalot ovat ajatuksissani, kun astelen Osallistavan sosiaaliturvan työryhmän kokoukseen puolustamaan jokaisen ihmisen oikeutta inhimilliseen elämään ja torjumaan hulluimmat ehdotukset.
Ajatuksissa ovat myös ne kymmenet tuhannet nuoret, jotka suohon uponneina nostavat käsiään odottaen tarttujaa. Tutustuin heistä pariinkymmeneen työssäni niin hyvin, että täällä Suomessakin kaikuja saaneen amerikkalaisen teekutsuliikkeen kovat ”irti valtion kontrollista, jokaisella on mahdollisuus rikastua, rikkaiden verot alas, sosiaalituet pois” –huudot Park Avenue -dokumentista saavat minulle kylmän hien otsaan. Samoin käy, kun luen vasemmistolaista vapautta vaativan huutavan ”auttajatätejä” itsekkäiksi paskiaisiksi, koska hyvinvointivaltion kontrolli syrjäyttää.
Paltamon Työtä Kaikille -hankkeessa yli 5 prosenttia työnhakijoista pääsi eläkkeelle loistavan ja ihmisten luokse palvelut tuoneen työterveyshuollon ja hyvin tehtyjen hakemusten ansiosta. Kaikki halukkaat pääsivät kuntoutukseen, valtaosa ei aiemmin edes tiennyt sellaisesta mahdollisuudesta.
Syrjäytyneinä pidetyt nuoret saivat tuekseen katu-uskottavan ohjaajan, joka kulttuurin keinoin sai heidät innostumaan. Heidän tekemänsä veistos oli Art Kainuu -näyttelyssä, musiikkivideonsa pyörivät Youtubessa ja koskettava diasarja sulatti ex-valtiosihteerin sydämen. He kokivat aluksi joutumisen julkisuudessa parjattuun kokeiluun pakkona, mutta kun heitä kuunneltiin aidosti ja he löysivät kulttuurin avulla itsestään innostuksen tehdä yhdessä kiinnostavia juttuja, he eivät olisi halunneet enää lähteä pois hankkeen päättyessä. He saivat palkkaa mielekkäästä tekemisestä.
Kysymykset askarruttavat. Pitääkö ihmisen antaa syrjäytyä rauhassa? Saako yhteiskunta edelleen syrjäyttää olemalla välittämättä? Vai saako ihmiselle, myös työttömälle antaa mahdollisuuden osallistua ja saada siten arvostusta ja tukea?
Kirjoittaja on oululainen kaupunginvaltuutettu.
uutiskirje 
