Svanetian villeillä vuorilla ei kannata miestä loukata

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Neuvostoaikoina Georgia oli turismin keidas, jonne neuvostokansalaiset ja ulkomaalaisetkin matkustivat kilvan. Levottoman 1990-luvun jälkeen matkailijat ovat pikkuhiljaa palaamassa Georgiaan.

Ehkä vaikuttavinta maassa on yli 5 000 metriin kohoava majesteettinen Kaukasusvuoristo. Vuorilta löytyy villiä kauneutta, omaleimaisia kyliä sekä myyttien ja kirjallisuuden kaikuja.

Siirtymä lokakuisesta Tbilisistä, jossa leninkileidit ja trendipellet tepastelevat +25 asteen auringossa, Svanetian Mestiaan on melkoinen. Mestiassa mies hakkaa pääkadulla lehmänruhoa vesurilla palasiksi, katoilla on jääriite, mutaa on polviin asti, ja ympärillä kohoavat lumihuippuiset vuoret.

Takana on 10 tunnin reittitaksimatka serpentiiniteillä. Venyttelemme Mestian keskustassa, jonne on pykätty italialaistyylinen piazza – paikallisten suureksi huviksi. Piazza liittyy turismiin panostamiseen, joka alkoi edellisen presidentin Mikheil Saakašvilin aikana.

Vielä 1990-luvulla Svanetiassa oli vähän matkailijoita, tavan mukaan muualta tulleet kun usein ryöstettiin. Tilanne muuttui 2000-luvulla. Svanetiaan vedettiin uusi, aiempaa turvallisempi tie, ja Tbilisistä on nyt jopa lentoyhteys.

Hirsitalojen ja niiden kyljessä kohoavien kymmenien muinaisten puolustustornien kylä muuttuu hiljalleen. Joka puolella kehitetään kotimajoitusta tai rakennetaan hotelleja, tuliterä Historian ja Kulttuurin museo seisoo kymen partaalla.

Villissä Svanetiassa

Kiipeämme erääseen puolustustorneista. Huipulta avautuu näkymä yli laakson. Tornit on rakennettu vihollisen torjumista varten, mutta myös sukujen välisen vihanpidon pakopaikoiksi. Ja hyvin svanit pitivät rivinsä: tänne eivät edes mongolit päässeet tunkeutumaan.

Muualta Georgiasta on usein sotien aikana kuljetettu Svanetiaan tärkeitä ikoneita ja taideaarteita turvaan. Svanetia on saanut aseman Georgian alueista georgialaisimpana, jossa ikivanhat perinteet sinnittelevät. Seudulla on kukoistanut myös oma kirkkotaiteen suuntaus.

Svanit puhuvat omaperäistä georgian kielen murretta, jota esimerkiksi tbilisiläiset eivät kunnolla ymmärrä.

Illalla sataa räntää. Majapaikassamme on yllättäen wifi-yhteys. Selaamme internetiä ja nautimme svanetialaisesta keittiöstä: frisbeen kokoinen lihapiirakka kubdar ja sulguni-juustolla höystetty perunamuusi elarji huuhdotaan alas chachalla, viinalla, joka viinirypäleen asemesta tehdään täällä homeisesta leivästä.

Äkkiä pimenee. Emme menetä tajuntaamme, vaan kylästä on vain mennyt sähköt, katkoja on usein. Se ei tahtia haittaa, kun sukellamme petiin: tiedossa on aikainen nousu.

Uni karisee silmistä seuraavana aamuna viimeistään silloin, kun kuskimme Merab kaasuttaa nelivetoautoaan ylös mutaista mutkatietä. Olemme matkalla Euroopan korkeimmalla sijaitsevaan asuttuun kylään Ušguliin (2 200 m). Kylä on Unescon maailmanperintökohde. Rinteillä ruska on parhaassa terässä: korpi hehkuu keltaista, oranssia, vihreää, koivua, pihlajaa, kuusia.

Merab ääntää venäjää vahvalla aksentilla. Hänet tavatessaan ymmärtää, miksi matkaoppaat varoittelevat: älä ikinä loukkaa svanetialaista miestä. Kuskimme herättää vaistomaista kunnioitusta, ja hyvin hän pitää autonsa keskellä tietä, vaikka mennään ylös ja alas – ja kerran poikki tien yli pärskyvän puron, vesi syöksyy vieressä pohjattomaan rotkoon.

Ylhäällä Ušgulissa

Ušgulin kylä ponnahtaa esiin puolustustorneineen. Ohitamme niityllä lepäilevät lammaspaimenet ja vanhuksen, joka leikkaa viikatteella heinää lähes pystysuoralla vainiolla. Lähtiessämme kolme tuntia myöhemmin hahmot ovat yhä samalla paikalla, tekemässä samaa.

Ušgulissa aika pysähtyy. Kiivas joki syövyttää tietään läpi kylän. Kivitalojen välissä pujottelevat ihmeelliset kujat ovat täynnä mutaa ja siansontaa. Ympärillä vipeltää ja röhkii. Siat ovat pitkäkarvaista svanetialaista rotua, lähempänä villisikaa. Taivas riippuu vuorten yllä, lumiraja loistaa.

Paria paikallisten avaamaa kahvilaa lukuunottamatta kylässä eletään perinteisesti. Tai ei aivan: ovela georgialaisvanhus on pykännyt oman museon. Talon toisessa kerroksessa avautuu salintapainen, jonka vetonauloja ovat seinälle nostettu sianrakko, Stalinia esittävä juliste, täytetty vuohi ja kiipeilyvälineitä, jotka kuulemma kuuluivat legendaariselle vuorikiipeilijä Mikheil Ghergianille.

Ostamme svanetialaista suolaa. Se on 13 yrtistä ja vuorisuolasta tehty mausteseos. Tarinan mukaan seos syntyi, kun svanit muinoin lisäsivät suolaan yrttejä tehdäkseen siitä painavampaa ja saadakseen näin paremman hinnan.

Georgian sotilastie

Jahtaamme vuoria myös matkalla Tbilisistä pohjoiseen pitkin kuuluisaa Georgian sotilastietä. Se seuraa vanhaa valloittajien ja kauppiaiden reittiä Kaukasuksen yli Venäjän puolelle Vladikavkaziin.

Rinteiden vainiot hehkuvat vihreinä. Vuoristoa täplittävät kylät. Loputtomat lammaslaumat määkivät. Tie kulkee ylimmillään Ristisolassa (2 379 m).

Georgian korkein huippu Kazbekvuori (5 047 m) näkyy edessä. Vuori on verhoutunut legendoihin. Antiikin kreikkalaisen mytologian Prometheus-jättiläisen sanotaan olleen täällä kahlehdittuna kallioon rangaistuksena kapinasta jumalia vastaan. Vuoreen liittyy myös taruja Abrahamin teltasta, jonka suojissa piilee joko pyhä seimi tai elämän puu.

Pysähdymme Terekjoella, Darialin (georgiaksi ”Dar-i-Alan”, ”alaanien portti”) solassa. Sola puhkaisee Kaukasuksen pohjoisrinteen matkalla Tšetšeniaan. Khakinruskeat rinteet nousevat molemmin puolin. Runoilijoiden ylistämä Terekjoki ja Darialin rotko huikaisevat: voi kuvitella miten villisti Terek loiskuu keväisin, kun lumi sulaa vuorilta.

Georgian ja Venäjän eli Tšetšenian raja nousee vastaan. Georgian patriarkaatti on pystyttänyt likelle rajaa uutukaisen, lohenpunaisen kirkon merkiksi siitä, että kyseessä on Gergian alue.

Yövymme vuoristokylässä. Aamulla maisema on pukeutunut valkoiseen, tannerta peittää viisisenttinen lumi, jota tuuli nauraen paiskoo. Vuorilla on aina varauduttava yllätyksiin.