Liberalismin ikuinen vapauden kaiho

Suuret poliittiset aatteet tapaavat saada niin monia merkityksiä, että ne lopulta voivat olla melkein mitä tahansa.

Liberalismi on varmasti yksi monitulkintaisimmista. On klassinen, utilitarismiin kytkeytyvä yhteiskuntafilosofia ja talousoppi sekä klassinen yksilön vapautta korostava poliittinen liberalismi.

Nykyään liberalismi esiintyy lukuisien puolueiden nimissä aina Venäjän Vladimir Žirinovskin liberaalidemokraateista Japanin hallituspuolue liberaalidemokraatteihin.

Puhutaan myös arvoliberalismista, vapaamielisyydestä vastakohtana arvokonservatismille.

Pakkaa sotkee edelleen Yhdysvalloissa vallitseva tapa puhua liberaaleista, joiksi luokitellaan oikealta vasemmalle kaikki ne, jotka eivät ole konservatiiveja.

Viime vuosikymmenten paluumuuttaja on talouselämän mahdollisimman suurta vapautta ajava uusliberalismi.

Moniin muihin aatteisiin verrattuna liberalismi on selvinnyt aika vähällä. Sitä on käsitelty silkkihansikkain sellaisena kuin se halutaan nähdä eikä sellaisena kuin se on.

Wikipedia kuvaa sitä näin: ”Kaikki liberaalit kuitenkin kannattavat vapausoikeuksia kuten yhdistymisvapautta, laajaa sopimusvapautta ja elinkeinovapautta, sananvapautta, lehdistönvapautta ja liikkumisen vapautta, vapautta orjuudesta, pakkotyöstä ja väkivallasta, uskonnonvapautta ja yksityisomistusoikeuksia eli laajaa henkilökohtaista ja taloudellista vapautta.”

Domenico Losurdo pyrkii kirjassaan osoittamaan, että todellisuudessa liberalismi on rikkonut kaikkia näitä oikeuksia vastaan. Eivätkä kyseessä ole mitkään hetkelliset taktiset lipsahdukset, vaan suorastaan olennainen osa liberalismin historiaa.

Sisäinen ristiriita

Ensin pari varoituksen sanaa. Kirjan suomenkielinen nimi Liberalismin musta kirja on epäonnistunut. Losurdon kirja halutaan tällä tuoda vastinpariksi 1990-luvun ranskalaiselle Kommunismin mustalle kirjalle, mutta siitä ei ole kysymys.

Alkuperäinen italiankielinen, liberalismin vastahistoriaa tarkoittava nimi on parempi, mutta ei täysin hyvä sekään. Kirja ei ole systemaattinen historia, vaan pikemminkin pitkä essee. Jonkinlaiset pohjatiedot klassisen liberalismin ajattelijoista helpottavat lukemista, mutta eivät ole aivan välttämättömiä.

Losurdon kirja painottuu 1700- ja 1800-lukujen klassiseen liberalismiin. Intensiteetti kasvaa, kun hän kirjan loppua kohden alkaa solmia lankoja yhteen.

Losurdon teesi on, että liberalismissa on kautta historiansa ollut sisäänrakennettu ristiriita. Kun se on saarnannut vapautta, se on tosiasiassa tarkoittanut vapautta vain tarkasti rajatulle joukolle. Kaikille muille se on pikemminkin merkinnyt entistäkin ankarampaa vapauden menettämistä.

Klassisen liberalismin aikana vapaus koski valkoisia, tietyn varakkuustason saavuttaneita miespuolisia henkilöitä.

Muut olivat vapauskäsitteen ulkopuolella. Losurdon osoittaa herkullisin lainauksin, miten nokkelia perusteluita liberalismin suuret nimet keksivät tämän asiaintilan oikeuttamiseksi.

Orjuuden taakka

Kaikkein suurinta vapauden rajoittamista on tietysti orjuus, jota Losurdo myös laajimmin käsittelee. Se saavutti määrällisen huippunsa liberalismin aikana ja sen valtapiirissä.

Yhdysvaltain ”perustajaisät” vaativat siirtokunnille itsenäisyyttä Englannista aseinaan liberalismin aatteet. Samaan aikaan suurin osa heistä oli orjanomistajia. He korostivat vapauden tarkoittavan myös vapaata oikeutta nauttia omaisuudestaan, orjat mukaan lukien.

Toinen klassisen liberalismin emämaa Englanti kohteli julmasti siirtomaidensa väestöä ja yhtä lailla puolisiirtomaa Irlannin asukkaita.

Losurdo palauttaa myös mieliin sen uskomattoman julmuuden, millä Englannissa ensin maaseutuväestö ajettiin kurjuuteen ja sitten maa teollistettiin.

Kiveä ei juuri jää kiven päälle, kun Losurdo pudottelee jalustoiltaan klassisen liberalismin suuria nimiä. Runsaat sitaatit alkuperäislähteistä ovat kirjan vahvuus, mutta toisaalta tekevät tekstistä hieman poukkoilevaa ja toistelevaa.

Kysymys ei ole mistään uusista tutkimuslöydöistä. Mutta varsin onnistuneesti nämä usein unohdetaan, kun liberalismia ruusunpunaisin silmälasein kuvataan vapausaatteen suureksi voittokuluksi.

Joissakin arvosteluissa on Losurdoa syytetty siitä, että hän ei ota huomioon aikakauden yleistä arvomaailmaa. Mielestäni tämä kritiikki ei osu maaliinsa. Yhtä hyvin voisi sitten todeta, että Hitler, Stalin ja Pol Pot olivat vain ”aikansa lapsia”.

Losurdo antaa terveellisen muistutuksen siitä, ettei edes natsismin ja fasismin taustaa pidä etsiä pelkästään Nietzchestä ja saksalaisista. Niillä oli edeltäjänsä myös liberaalissa anglosaksisessa maailmassa. Kansanmurhat, rotuopit, herrakansa-ajattelu, eugeniikka, kaikki nämä jakselivat paksusti liberalismin kyllästämässä maaperässä.

Joustava aate

Losurdo pystyy perustelemaan yhteenvedossa esittämänsä väitteet.

Demokratia ei ollut liberalismin klassikoille itsestäänselvyys, vaan he pitivät sitä yhteiskuntasopimuksen rikkomisena.

Syrjintälausekkeita ei kumottu kivutta vaan rajuissa myllerryksissä.

Demokratiaan päätynyt historian prosessi ei ollut suoraviivainen.

Vapautumisprosesseja lykittiin usein eteenpäin liberaalin maailman ulkopuolelta.

Vapaus ja vapaudenvastaisuus kietoutuivat yhteen liberalismin kehityksessä.

Lopuksi Losurdo antaa tunnustusta liberalismille. Se on ollut poikkeuksellisen joustava aate ja pystynyt jatkuvasti sopeutumaan ajan haasteisiin. Se on osannut ottaa oppia vastustajistaan – vaikkapa marxilaisuudesta – paljon enemmän kuin vastustaja siitä.

Losurdo toteaa myös, ettei mikään muu ajatussuuntaus ole yhtä paljon syventynyt pohtimaan keskeistä vallan rajoittamisen problematiikkaa.

Losurdo tuntuukin sanovan, että liberalismin on otettava itsensä vakavasti. Vapaus ei voi olla vain joidenkin vapautta.

Domenico Losurdo: Liberalismin musta kirja. Into 2013. 433 sivua.