Vasemmiston kannatuksen laskulle on etsitty selitystä milloin päivänpolitiikasta milloin taas yhteiskunnallisen toimintaympäristömme muutoksista. Seuraavassa tarkastelen asiaa lähinnä aatepolitiikan ja yhteiskunnan rakennemuutoksen kannalta. Lopussa on muutama sana siitä, onko aatepoliittiselle tilanteelle jotain tehtävissä.
1.Poliittisen ”suursäätilan” muutos — sosialismin vetovoiman hiipuminen
Olin 1990-luvun alussa mukana raadissa, joka valitsi vuoden tiedekirjan. Yhtenä ehdokkaana oli Jari Ehrnroothin teos (väitöskirja) Sanan vallassa, vihan voimalla, joka ei ihan voittanut kisaa, mutta oli mieleenpainuva lukukokemus. Hän oli tutkinut varhaisen työ-
väenliikkeen sanankäyttöä ja erityisesti työväenyhdistysten omia, usein käsin kirjoitettuja, lehtiä. Tavoitteena oli siis päästä tutkimaan ns. ruohonjuuritason, paikallisten aktiivien omaa ajattelua ja kielenkäyttöä. Sen sävyt heijastuivat sitten kirjan nimeen.
Tavoitteet porvarillisella puolella ovat hyvinvointivaltiota purkavia.
Tutkijan ajattelun taustana oli – niin kuin hän itse sitä kutsui – tavoittamattoman dialektiikka eli se jännite, joka syntyy olemassa olevan ja mahdollisen, nykyisen ja toivottavan tilanteen välille.
Havainnollinen kuvaus tästä ajattelutavasta on Marxin Hegelin oikeusfilosofian kritiikissään kirjoittama, usein siteerattu vaatimus, joka päätyy ”kategoriseen imperatiiviin, käskyyn mullistaa kaikki ne olosuhteet, joissa ihminen on alennettu, orjuutettu, hylätty ja halveksittava olento”. Siihen piti päästämän mullistuksella, jonka tuloksena työn tekijöille, arvojen luojille, luodaan oikeus myös tuotantovälineiden hallintaan ja omistukseen. Eli kun kapitalismi syntyessään oli irrottanut työn tekemisen tuotantovälineiden hallinnasta eli kieltänyt tämän yhteyden, oli tehtävänä kieltää tämä kieltäminen ja luoda tuo suhde uudelleen yhteiskunnan uudessa kehitysvaiheessa.
Tämän dialektiikan, olevan ja mahdollisen jännitteen juuria Ehrnrooth hakee augustinolaisesta ajattelusta, joka on vaikuttanut toista tuhatta vuotta eurooppalaisessa kulttuurissa ja juurruttanut siihen ajattelumallinsa. Uskonnossa tämä tavoite on ns. tuonpuoleinen, politiikassa taas tämänpuoleinen, maallinen. Mutta ajattelumalli on sama.
Sosialismi oli aatteen kannattajille toistaiseksi tavoittamaton silloin, kun Marx kirjoitti kritiikkinsä ja kun työväenliike syntyi. Mullistusta, vallankumousta, tosin odotettiin aivan lähitulevaisuudessa tapahtuvaksi.
Toistaiseksi tavoittamattomana se pysyi aika kauan vielä silloin, kun Neuvostoliitto sanoi rakentavansa sosialismia. Maa pysyi varsin kauan myös suljettuna eikä siitä ollut ensi käden omakohtaista tietoa kuin pienellä osalla työväenliikkeen vasemman sivustan aktiiveja. Kritiikiltä saattoi sulkea silmänsä ”vastustajan propagandana” ja kuvitella todellisuuden mieleisekseen.
Neuvostoliiton valtajärjestelmän laajentuessa ja maan vähitellen avautuessa toisen maailmansodan jälkeen tilanne alkoi vähitellen muuttua, mutta varsin pitkälle voitiin omakohtaisestikin havaittuja ongelmia selittää sosialismin rakennustyön vaikeuksilla yms.
Vähitellen kuva reaalisosialismista alkoi kuitenkin väistämättä rapautua sitä mukaa, kun tietoja reaalisosialismista alkoi tulla ja kun yhä useammalla oli siitä myös silminnäkijän kokemuksia. Kansalaisvapauksien, sananvapauden ja poliittisen demokratian puuttuminen vei yhteiskunnilta sisäisen dynamiikan, jota muun maailman taloudelliset eristämistoimet vielä terästivät.
Kylmän sodan aiheuttama sotilaallinen vastakkainasettelu ja pyrkimys pitää etupiiri hallinnassa johtivat niin suureen sotilasmenojen kasvuun, että pysähtyneisyyden tilassa ollut kansantalous ei sitä pitkän päälle kestänyt. Sosialistinen leiri ja lopulta itse Neuvostoliitto hajosivat. Sosialismi sellaisena kuin se oli Neuvostoliiton valtapiirissä toteutettu, lakkasi olemasta se vastapooli nykytilanteelle, joka voisi luoda dialektisen jännitteen olevan ja mahdollisen välille. ”Mahdollisesta” tuli mahdoton. ”Kaikki ongelmat ratkaisevasta sosialismista” tulikin yleisessä kielenkäytössä kaikkien ongelmien äiti.
Tämä kehityskulku johti poliittisen suursäätilan muuttumiseen ratkaisevasti sosialismi-
ajatuksen tappioksi.
2. Oikea analyysi,
väärä resepti?
Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen kirjoitti viimeisen virkavuotensa tapahtumia ja mielenliikkeitä kuvaavassa kirjassaan Münchenin piispa Reinhard Marx´in Das Kapital –teoksen päätelmää myötäillen, että ”Karl
Marxin arvio osuu oikeaan, mutta reseptit eivät.”
Tällainen suhtautuminen Marxiin on yleisempikin silloin, kun hänen yhteiskuntakritiikkinsä halutaan ottaa vakavasti, mutta nähdään samalla reaalisosialismin kokemukset Marxin kirjoittamien reseptien testinä. Yhteiskuntatieteelle Marx onkin ohittamaton klassikko vähän samaan tapaan kuin Darwin luonnontieteelle.
Entä sitten reseptit?
Termi on sikäli mielenkiintoinen, että Marx itse totesi, ettei hän laadi reseptejä tulevaisuuden ruokaloihin. Marxin itsensä lopulliseen asuun kirjoittamassa Pääoman ensimmäisessä osassa on vahvaa ja myös vahvaan moraaliseen tuohtumukseen perustuvaa analyysia. Teos on analyysi aikansa kapitalismista, ei sosialismista, sen toteuttamisreseptistä puhumattakaan. Aivan teoksen lopussa hän tiivistää yhteiskunnan kehityksen edellä mainittuun kieltämisen kieltämiseen. Mutta sen tarkempaa pohjapiirustusta siitä, mitä tämän dialektisen prosessin tuloksena syntyy, hän ei siinä yhteydessä esitä.
Muussa tuotannossa Marx toki puhui sosialismista, veti rajaa utopistisosialisteihin ja muihin, muun muassa anarkisteihin.
1800-luvun loppupuoli olikin hyvin kirjava kaleidoskooppi monenlaisia pienryhmiä eikä Marx itsekään ollut henkilönä mikään kokoava hahmo, monen yliälykkään ihmisen tavoin pikemminkin päinvastoin. Mutta ei hän niissäkään ymmärtääkseni mitään sosialismin pohjapiirustusta esittänyt.
Ei niitä tainnut olla myöhemmilläkään ”profeetoilla”. Osmo Jussilan kuvaus vallankumouksen jälkeisestä tilanteesta Venäjällä (Neuvostoliiton tragedia) antaa varsin kaoottisen kuvan uuden yhteiskuntajärjestelmän synnystä. Varsin kauan oli syviä erimielisyyksiä esimerkiksi monipuoluejärjestelmästä tai ammattiyhdistysten asemasta.
Mutta erittäin kohtalokkaaksi osoittautuneen lausahduksen Marx esitti Gothan ohjelman arvostelussa, jossa hän mainitsi sanat proletariaatin diktatuuri. Termi on ilmeisesti peräisin Auguste Blanquilta, Marxin kiistakumppanilta, joka hänkin tarkoitti sillä kansalaisten hallintoa, tavallisten kansalaisten valtaa.
Olen käsittänyt Marxin tarkoittaneen perustuslakeihin ankkuroitua kansanvaltaa. Lenin tarttui tähän sanapariin ja kirjoitti Neuvostoliitossa julkaistuun Pääoman I osaan esipuheen, jossa julisti tämän periaatteen sosialismin ydinkysymykseksi. Siitä alkoi kohtalokas kehitys. Neuvostoliiton sekasortoisessa tilanteessa luotiin yksipuoluejärjestelmä ja kahlittiin ammattiyhdistysliike ja ehkäistiin toimiva vallankäytön kontrolli.
Saman mallin mukaan rakennettiin toisen maailmansodan tulokseen perustuen Neuvostoliiton etupiiriin reaalisosialismi. Siitä sitten seurasi lupaavamman alun jälkeen yhteiskuntien ja talouden stagnaatio.
Tyypillisen esimerkin siitä, että aate ei enää motivoinut, kertoo brittihistorioitsija Eric Hobsbawm. Tutkijan kysyessä korkealta puolalaiselta puoluevirkailijalta, onko hän kommunisti, tämä pitkään mietittyään sanoi olevansa pragmaatikko. Dynamiikkansa menettänyt järjestelmä romahti. Sosialismista tuli monille taloudellisen tehottomuuden ja poliittisen totalitarismin synonyymi.
Joka tapauksessa yleinen käsitys siitä, että reaalisosialismi olisi ollut Marxin/sosialismin reseptien testi, on kohtuuton. Se vaikuttaa kuitenkin voimakkaasti ihmisten mielissä ja etäännyttää monia sosialismin arvot hyväksyvistä ihmisistä sosialismiin samastuvista tai samastetuista poliittisista liikkeistä.
3. Hegemonia –
retorinen kaappaus
Suomessa vasemmiston menestyksekkäin kausi alkoi 1960-luvulta ja se jatkui 1980-luvulle. Silloin rakennettiin Suomesta pohjoismainen hyvinvointivaltio. Siinä työssä hegemoninen asema oli reformistisella vasemmistolla, jollaiseksi luen SDP:n lisäksi SKDL:ssä ja SKP:ssä toimineen enemmistön, vaikka vasemmistolla oli parlamentaarinen enemmistö vain vuosien 1966–1970 välisen ajan. Hyvinvointivaltiolla ja sen arvoja ja tavoitteita puolustavalla retoriikalla oli yliote yhteiskunnallisessa keskustelussa ja sen myötä myös käytännön politiikassa.
Vahvan taustan antoi taloudellinen kasvu ja aktiivinen talouspolitiikka, jossa Keynesillä oli arvonsa. Reformit olivat kansalaisten suosiossa eivätkä porvarilliset puolueet voineet niitä avoimesti vastustaa.
Tästä ehkä seurasi, että myös oikeistossa omaksuttiin yhä enemmän ja rohkeammin hyvinvointivaltiollinen retoriikka. Sellaiset tunnukset kuin ”työväen presidentti”, ”Suomella töissä” tai Kataisen mantra, jonka mukaan ”hyvinvointivaltion pelastaminen edellyttää leikkauksia”, kaappaavat työväenliikkeen retoriikkaa. Tavoitteet porvarillisella puolella ovat hyvinvointivaltiota purkavia, mutta retoriikka hyvinvointivaltion retoriikkaa, hyvinvointivaltiohegemonian kielenkäyttöä.
Vasemmiston tilanne on tullut ahtaaksi. Talouden vaikeudet, miinus- ja nollakasvun vuodet ovat ajaneet julkista taloutta ahtaalle. Samaan aikaan harhaanjohtavan kuvan antavilla tilastotempuilla todistellaan Suomen julkisen talouden koko maailmanennätystasoiseksi. Oikeisto ajaa talousliberalismia, Keynes on vaihtunut Hayekiin ja Friedmanniin. Mutta kaikki tapahtuu työväenliikkeen ja hyvinvointivaltion retoriikan suojassa.
Tilanne jättää vähän tilaa vasemmiston omalle retoriikalle. Samalla se vesittää käsitteiden merkityssisällön, koska mitä laajempi on niiden merkityssisältö sitä erilaisempia poliittisia tavoitteita niihin voidaan sisällyttää. Niiden poliittinen viesti vesittyy ja informaatioarvo heikkenee.
4. Yhteiskunnan rakenteen ja luokkarakenteen muutos
Yhteiskunta on siirtynyt peruuttamattomasti teollisesta jälkiteollisen aikakauden kautta tietoyhteiskuntaan, tieteellis-teknologiseen aikakauteen. Vanhat tehdasyhdyskunnat ovat hajonneet ja jäljellä olevatkin tuntuvat hajoavan edelleen kiihtyvään tahtiin.
Vielä aikaisemmin on tapahtunut maaseudun rakennemuutos ja maaseututyöväestön nopea väheneminen. Teollisuustyöväestö luokkana ja teollisuuslaitosten yhteyteen syntyneet yhdyskunnat luokkaidentiteettiä vahvistavina yhteisöinä ovat hävinneet ja jäljellä olevatkin ovat häviämässä edelleen. Murroksen aiheuttamia kipuja politiikassa koettiin maaseudun murroksen aikana vennamolaisuuden ja nyt teollisuuden murroksen kiihtyessä perussuomalaisten nousuna.
Englantilainen Terry Eagleton kirjoittaa kirjassaan Miksi Marx oli oikeassa, että ”… kehittynyt kapitalismi poikii harhakuvitelmia luokattomuudesta”. Se tekee luokasta asennekysymyksen. Tähän tapaanhan Helsingin Sanomat teki äskettäin ”luokka-analyysinsa”, jossa kriteerinä oli ammattiaseman ohella mitä erilaisimpia elämäntyyliin liittyviä kysymyksiä ja tulokset sen mukaisia.
Kysymys ei kuitenkaan ole siitä, miltä ihmisestä tuntuu, vaan siitä, mitä hän tekee. Se elääkö ihminen työvoimaansa myymällä palauttaa kysymyksen työväenluokasta sen lähtökohtaan. Ns. kehittyneissä talouksissa on kokonaistyöllisistä palkansaajia 84 prosenttia ja enemmistö on myös EU:n ulkopuolisessa Euroopassa, Lähi-idässä, Latinalaisessa Amerikassa ja Pohjois-Afrikassa.
Taannoinen osallistumiseni kansainvälisen Punaisen Ristin liikkeeseen palautti jatkuvasti mieleen myös sen, millä tavalla luokkajako näkyy globaalissa mittakaavassa. Ylimmän ja alimman kymmenyksen suhde maiden bruttokansantuotteessa on 39:1, maailman kotitalouksissa 98:1 ja pelkästään yhden kehitysmaan, Bolivian, tulonsaajien välillä 168:1.
Äskettäin uutisoitiin, että 85 varakkainta omistaa varallisuutta yhtä paljon kuin maailman koko väestön köyhin puolikas, 3,5 miljardia ihmistä. Liikakansoitetuissa slummeissa asuu kolmannes maailman kaupunkiväestöstä. Nälkää näkee päivittäin yli miljardi ihmistä.
Köyhyys käynnistää haavoittuvuutta syventävän kierteen: aliravitsemuksen, koulutuksen puuttumisen, puhtaan juomaveden puutteen ja sairaudet, jotka johtavat hoidon ja lääkityksen puuttuessa ennenaikaiseen kuolemaan.
Samaan aikaan vauraus kasaantuu yhä harvempiin käsiin ja globalisaation valtavirtaa on maailmanlaajuisten yhtiöiden kasvava tosiasiallinen määräysvalta. Lehman-Brothersin muutaman pelurin liikkeelle laskema finanssikriisi on ILO:n mukaan sysännyt 50 miljoonaa ihmistä työttömyyteen. Kaiken tämän rinnalla se, että toimitusjohtaja vaihtaa farkkuihin, heittää kravatin pois ja tekee sinunkaupat alaistensa kanssa, on merkityksetöntä.
Luokkarakenteen sumentuminen on kuitenkin johtanut siihen, että turhautunut työväestö on siirtänyt protestiaan perussuomalaisiin ja merkittävä osa nuorisoradikalismista on kanavoitunut vihreään liikkeeseen.
5. Sosialismin
rehabilitointi
Mitä näille edellä kuvatuille – ja monille muille – ongelmille on tehtävissä? Kysymys olisi toisen messun väärti. Poliittisen ”suursäätilan” muuttaminen edellyttäisi ainakin sitä, että käsitys työväenliikkeen aatesisällöstä ei nykyiseen tapaan perustuisi yleiseen väärinkäsitykseen ”Marxin reseptistä”. Neuvostoliiton valtapiiriin pystytetyn yhteiskuntajärjestelmän samastaminen sosialismin aate- ja arvomaailmaan on ollut kohtalokasta.
Kun SKDL:ssa ja SKP:ssa alkoi 1960-luvun alussa ns. uudistusliike nostaa päätään ja keskustelu liikkeen piirissä virisi, oli tavoitteena itse asiassa juuri sosialismin käsitteen sisällön irrottaminen reaalisosialismin mallista. Kuluneet vuosikymmenet ovat osoittaneet, että vaikka uudistuminen liikkeen omassa piirissä sai enemmistön tuen, sen viestiminen laajemmalle yhteiskuntaan on ollut vaikeaa.
Sitäkin tärkeämpää olisi jatkaa tällä tiellä. Se edellyttäisi aatepoliittisen keskustelun aktiivista ylläpitämistä.
Yhtenä hyvänä lähtökohtana olisi mielestäni Ele Aleniuksen pari vuotta sitten julkaisemassa teoksessa Maailmankehityksen suuri käänne kirjoittama hahmotelma tulevaisuuden maailmanyhteisöstä. Se rakentuisi demokratian syventämiselle myös yhteiskunnan perustaan, politiikan perustumiselle mahdollisimman pätevään tutkitun tiedon käyttämiseen demokraattisessa päätöksenteossa ja vähitellen myös demokraattisesti hallitun maailmanyhteisön rakentamiseen.
Kaikkea vallankäyttöä, myös taloudellista, on kansalaisten voitava kontrolloida ja vaihtaa tarvittaessa vallan käyttäjät. Kysymys on siitä, onko kehitys hallitsematonta vai ottaako ihmiskunta kehityksen suuret linjat hallintaansa. Näiden päämäärien tavoittelussa sosialismin aatemaailma on – Kalevi Suomelan sanoin – edelleen hyvä kompassi.
Olisiko niin, että sosialismi on ymmärrettävä enemmän tienä kuin järjestelmänä?
Kirjoittaja on entinen SKDL:n ja nykyinen Eläkeläiset ry:n puheenjohtaja
uutiskirje 
