Kun teatteriesitys alkaa kohota siivilleen, yleisöönhän se oitis säteilee. Positiivinen kierre syntyy jo ensi sekunneilla. Tällaiseksi sananmukaisesti siivilleen nousijaksi osoittautuu Veikkolan Kartanoteatterin esittämä Särkyneiden siipien korjaamo.
Eija Ahvo ohjasi viime kesänä näytelmän Veikkolan Parantolan ihmis- ja hoitohistoriasta, ja kun se kasvoi melkoiseksi hitiksi, näytäntöjä jatkettiin tälle kesälle. Mukaan ennättää siis vieläkin.
Parantola toimi vuodet 1929–1995. Alkuun vain (ruotsinkielisille) naisille tarkoitetun talon hoitotermeiksi vakiintui sellaisia kuin ”sielunterveys”, ”miljööterapia” ja ”rakkautta ja sympatiaa”. Suvaitseva ihmismäisyys ja luonto tulivat keskeisemmiksi kuin lääkitys ja laitoskuri.
Suomen kaunis sana ”Parantola” jo viittaa parantumiseen ja parantamiseen, ”Sairaala” taas sairaaseen ja sairastamiseen. Eiväthän mielenterveyspulmat vain semantiikalla ratkea, mutta avainsanat voivat osoittaa hoidon suuntaa ja painopistettä. Ne tavallaan vihjaavat, että kenen puolella tässä ollaan.
Esitys läpikäy talon historiaa riittämiin (eikä onneksi enempää), ja ansaitusti pääroolin saavat nämä ihmiset tilanteissa, Parantolan potilaat ja henkilökunta. Lapsia sijoittuu mukaan ilahduttavan suuri joukko, roolitasolle asti.
Se, että Parantola ylipäätään on kääntynyt hengittäväksi näytelmäksi ja kabareeksi, on ehdoton dramaturginen voitto. Vain aivan lopun nurkkapolitikoinnit jäävät esimerkiksi siitä, millaiseen teoriakuivuuteen juttu voisi helposti puutua. Nyt esitys juoksee täysillä.
Mieleenjääviä hahmoja riittää, kuten hoitajista Jenni/Senni (Satu Jämsä) ja Greta/Reeta (Heli Janhonen) ja potilaista Rouva Sopraano (Anna-Maija Iskanius), näyttelijäksi aikova Sulho (Marko Autio) ja runomies Tuominen (Veini Nupponen). Positiivisesti ideoivan ylilääkäri Mattsonin (Simo Sipola) hahmo viittaa taloa 1970-luvulla johtaneeseen psykiatri Claes Anderssoniin.
Oopperalaulajan (Jyrki Niskanen) lyhyt vierailu lyö kaikki häpnadilla, ja Pajatso-aaria synnyttää potilaan/katsojan sieluun menevää järkytystä. Taide ei ole mikään leikin asia.
Niin ikään äärimmilleen latautuu ruumissaattokohtaus, näytelmän käännekohta, jossa karkotus on alkamaisillaan. Ylipäänsä draamallisuutta ja käänteitä on yllin kyllin, mikä pelastaa kronikoinnin vaaralta.
Runsas ihmiskavalkadi, paratiisilliselle pihanurmelle levittyen, toimii ja hengittää samantahtisesti. Esitysympäristönä puutarha edustaa parhaita kesäteatteriperinteitämme.
Särkyneiden siipien korjaamon lumoa nostavat laulut ja runot, Sami Panulan sävelin. Helmiä ovat eräät kansanlaulumaiset numerot (talossa hoidetun) L. Onervan teksteihin ja kaksi Anderssonin suorasanaista runoa hulluudesta. Samoin kuin rytminen Mä tahdon korostaa -räppi.
Esitys vakuuttaa kestävin kysymyksin. Autetaanko ihmisiä yhteisössä vai yksin? Lääkkeet vai terapiat? Parantola vai avohoito? Mikä on hullun ja terveen ero?
Viime aikoina on tutkimuksissa todettu, että mielenterveyshäiriöt eivät itsestään tee ihmisestä epätoivoista – ja että terveys ja onnellisuus eivät välttämättä ole synonyymejä.
Taide kuvaa perinteisesti mielisairaalat epätoivon lohduttomin värein, mutta Kartanoteatterin Parantola antaa toisenkin näkökulman: esimerkkejä hyvästä humaanista hoidosta. Rahaa siihen totta kai kuluu enemmän kuin pilleripurkkeihin.
Kysymys on ihmisten valinnoista, sielunterveydessäkin.
SÄRKYNEIDEN SIIPIEN KORJAAMO. Ohjaus Eija Ahvo. Käsikirjoitus Ahvo ja työryhmä, dramaturgia Ahvo ja Marja-Kaarina Mykkänen. Koreografia Niina Saikkonen. Musiikki ja orkesterin johto Sami Panula, laulu- ja runotekstit mm. L. Onerva ja Claes Andersson. Yhteensä 45 näyttelijää ja orkesteri. Veikkolan Kartanoteatteri, Veikkolan entisen Parantolan pihamaalla (Vanhatie 7, Kirkkonummi). Esitykset ke 25.6., to 26.6. ja pe 27.6. klo 19, ja la 28.6. klo 14 ja klo 18.
Katso näytelmän traileri
uutiskirje 
