Kulttuuriyhdistys Paskakaupunni ry on järjestänyt Hässäkkäpäiviä Oulussa vuodesta 2007 alkaen. Kyseessä on pohjoisen Fennoskandian suurin ”tee se itse” -alakulttuurifestivaali.
– Ei tämmösiä diy-festareita taida muita olla näillä korkeuksilla näin isoja kuin tämä. Tälle päivää on 400–500 ihmistä varmaan tulossa, vahvistaa Paskakaupunnin hallituksen jäsen, basisti ja biljardimestari Jere Anttonen.
– Kaarlelan Jani, siitä on lähteny kaikki. Ja Karihtalasta (Jukka) lähtenyt toinen puoli, jos rehellisiä ollaan. Annetaanpa maailman rehellisin haastattelu, jatkaa Jukkis Aalto, yksi Paskakaupunnin perustajajäsenistä.
Kaupallisia tahoja ei sotketa ollenkaan tähän hommaan.
– Kaarlelan vika tämä on. Se rupes järkkään keikkoja joskus vuosituhannen vaihteessa.
– Omilla rahoilla maksoi.
– Yhdistys perustettiin 2006, ettei tarvitse omia rahoja käyttää. Mutta voittoa tavoittelematon yhdistys kun ollaan, niin ei tässä kummempia rahoja pyöritellä, Anttonen jatkaa.
Vuosikymmenen kokemuksella
Hässäkkäpäivien lisäksi Paskakaupunni järjestää muun muassa Crustoberfestia.
– Pointtina on ollut olla kiertäville bändeille turvamajakkana tässä Ruotsin ja Etelä-Suomen välissä. Tai että voi levynjulkkarikiertueilla Oulussakin pyörähtää, Aalto selventää.
Järjestämiskokemusta porukalla on noin kymmenen vuoden ajalta erilaisista tapahtumista.
– Viime vuonna järkättiin kahestaan se Hazard Wings Oulun Taiteiden yöhön, mikä oli aivan mahtava spektaakkeli.
– No niin oli saatana.
– Koko kylä raiku! Se oli Tähtitornilla, jossa on pidetty lopetusklubeja ja näytetty vanhoja kaitafilmileffoja, Ladan kunnostusohjeita ja sentyyppistä. No me ei ymmärretty niistä PA-laitteista hevon helvettiä, lyötiin vaan nupit kaakkoon, muistelee Aalto.
Keikan äänenvoimakkuutta kuvailtiin jälkeenpäin sosiaalisessa mediassa ”liberaaliksi”.
Uudella innolla tauon jälkeen
Hässäkkäpäivät jättivät kesän 2013 väliin. Miksi?
– Tuntui, ettei saada tarpeeksi porukkaa ja edellinen vuosikin meni vähän alimiehityksellä. Ei myöskään saatu mitään järkevää headlineria. Sinänsä hyvä, että nyt on kahta kauheammalla innolla ollut porukka mukana ja rutosti talkoolaisia. Järjestelyt ovat menneet liian hyvin, vähän hirvittää milloin tässä joku leviää, jatkaa Anttonen.
Talkoolaisia eli ”shitworkereita” on parikymmentä ja yhdistyksen jäsenistä koostuvaa ydinporukkaa kymmenkunta henkilöä.
– Mä en oo kuulunu hallitukseen pitkään aikaan. Mutta ei mun tarvii ollakaan, sanoo Aalto.
– Jukkis maksaa, rakentaa lavat ja roudaa.
– Oon roudauksen sillä tasolla, ettei tarvi kohta enää roudata, sanon vaan ja osottelen sormella. Pitäs alkaa ollakin, kun on kohta kymmenen vuotta säädetty.
– Onhan meillä tosiaan hallituksessa kaikilla vissiin kymmenkunta vuotta järkkäilytaustaa. Sen takia tämä nyt onkin käynyt helpoksi.
Kullakin palansa pitsasta
Oppi ei kuitenkaan ole tullut tyhjästä.
– Kyllähän se alussa oli semmosta trial and error -hommaa. Joskus järkkäsin keikan, mihin en hoitanu ollenkaan PA-kamoja. Sitten paikan päällä ihmeteltiin, että mitä kautta täällä lauletaan. Sattuuhan noita, mutta on tässä vuosien varrella oppinut ja ydinporukalla on kullakin oma roolinsa. Lauri Manner on semmonen velho tässä, pidetään konepäällikkönä, kertoo Anttonen.
Manner hoitaa tekniikan, Ville Jylhä raha-asiat ja Heikki Raudaskoski yhteydet bändeihin. Elina Kivelä huolehtii talkoolaisista, Juho Sarkkinen aloitusklubista ja Laura Rekilä lopetusklubista. Mikko Niskala katsoo backstagella bändien perään ja Maria Miettunen koordinoi festaria. Jani Kaarlela vastaa nettisivuista ja visuaalisesta puolesta.
Muiden tehtävien ohella levitetään julisteita ja hoidetaan juoksevia hommia ja siivousta. Talkoolaiset toimivat lipunmyyjinä, ruuanlaittajina sekä festarin purku- ja pystytysvuoroissa.
– Järkkäys pitää ajatella kokonaisuutena, kaikilla on oma lohko siitä pitsasta. Meillä on myös hyvät yhteistyökumppanit, kaupungin elävän musiikin yhdistys Rotos, tiedotus- ja neuvontakeskus Rockpolis ja Jalometallin jengi, kertoo Aalto.
– Minä soittelen ja kirjoittelen. Jotain summakeikkoja järkätessähän se menee suurin piirtein silleen, että itse tekee julisteet, levittää ne, tekee ruuat, myy liput ja majottaa bändit. Yhistyksen takia ei ole omat rahat kyseessä, ei muuta kuin vähän vaivaa näkee, sanoo Anttonen.
Satoja sähköposteja päivässä
Vähän ja vähän.
– Suunnittelu alkaa tammikuussa, jolloin puhelin alkaa jatkuvasti piipata. Festareita kohti kiihtyy vaan ja tulee monta sataa mailia päivässä. Onneksi on internet, ei tarvitse joka asiasta kokoustaa, Anttonen kertoo.
– Mä aina soitan, toteaa Aalto.
– Jätkä hoitaakin infraa.
– Mitään ei tule, jos ei käy paikan päällä keskustelemassa ihmisten kanssa. Käyn paljon myös tekemässä muille ilmaiseksi töitä. Saatiin taustakankaat, kun jeesasin roudauksessa. Jos tarvii jotain, niin kontakteja on, mutta ne ei ole bändipuolella, vaan sitten kun tarttee rautakauppaan lähteä.
– Rotoksen kanssa on paljon yhteistyötä. Tämän kokoisessa kaupungissa kaikki pienet puhaltaa yhteen hiileen, jatkaa Anttonen.
Onko se pakon sanelemaa vai onko Oulussa niin hyvä henki?
– Ei voi tietää, kun ei ole toista vaihtoehtoa, Aalto toteaa.
Pottupeltosymbioosi kannatti
Palataan vielä aikaan ennen Hässäkkäpäiviä.
– Ensinhän järjestettiin Pottupeltorockia, muistuttaa Aalto.
– Ei nyt sotketa pottupeltoja.
– No on se tärkeä. Sitten oli kaikkia muita ylimääräisiä harjoitusleirejä siinä.
– Hässäkkäpäiväthän alkoi niin, että järjestettiin meidän mutsin takapihalla Pottupeltorockia 2007 ja 2008. Samaan aikaan Kaarlela järjesti Hässäkkäpäiviä, myöntyy Anttonen historioitsemaan.
– Mä olin Janin roudari. Ja Jani Feldt on tärkeä hahmo myös.
– No 2009 sitten yhdistettiin kaikki, kun ei kehdannut siinä mutsin takapihallakaan enempää rällätä. Unohtumattomin keikka oli Khatarinan, meininki oli aivan käsittämätön. Se oli eka vuosi kun järkättiin tässä mittakaavassa ja Ykällä. Kaikki onnistui ja oltiin, että jumalauta, selvittiin tästä!
Aallolle ikimuistoisin oli Yhteiskunnan Ystävien keikka 2010.
– Se oli sellanen shamanistinen riitti, yhellä katkes jalkakin. Toinen oli Etulinjan keikka (samana vuonna), sillon lähti vanhat kommunistit hillumaan tuolla edestakaisin.
Edellisenä päivänä hässäkkäveteraanilta kuullun luonnehdinnan mukaan ”festivaalia kansoittavat alkoholisoituneet tohtorit ja kommunistiperheiden vesat”.
Ladalla ajelua ja hässäkkää
– Sehän näissä yleensä on, että vaikka hommaisi lempibändejään, niin on sellanen hässäkkä päällä, ettei itse ehdi nähdä. Nyt on ensimmäinen vuosi, että ehtii, kertoo Anttonen.
– Yks vuosi Maria ei nähny yhtään bändiä, kun se ajeli vaan Ladalla edestakaisin, muistaa Aalto.
Mikä saa puurtamaan, jos lempibändejäänkään ei ehdi nähdä?
– Tämä hetki tässä, vastaa Anttonen kuin apteekin hyllyltä.
– Mä olisin köyhä ihiminen, jos mä en tota Jereä tuntis. Ja se, että autetaan toisia, se kai siinä on. Jos sä haluat jotain tehdä, kyllä mä sua autan.
– Hyvä porukka.
– Tämä vaan eskaloituu tämmöseks sekopäiseks.
– Puoli vuotta kun stressaa tätä hommaa, saattaa olla unettomia öitä, kun miettii mitä juttuja on vielä hoidettavana. Eilen kun lähti hommat rullaamaan ja huomas, että meillä toimii ihan kaikki.
– Tänään ei välttämättä rullaakaan, kun paistaa aurinko! Menee vielä hulinaksi.
– Oikeasti punkkibileissähän huippua on se, että ihmiset osaavat käyttäytyä. Ei ikinä mitään tappeluita tai järjestyshäiriöitä ole ollut.
– Järjestysmiehille ehkä tylsin ja helpoin homma ikinä.
”Kaikki on ite tehty, käsin tehty”
DIY-festivaalin erottaa suuresta kaupallisesta pintapuolisestikin vähintään kolme asiaa: musiikin laatu (parempi), lipun hinta (matalampi) ja jonojen pituus (lyhyys).
– Tee se itse -meininki on se juttu. Kaikki on ite tehty, käsin tehty, tiivistää Aalto.
– Ehdottomasti. Kukaan ei ole koskaan senttiäkään saanut eikä minkäännäköistä isompaa organisaatiota ole.
– Se on varmaan se pelastuskin, ettei tässä raha liiku.
– Kaupallisia tahoja ei sotketa ollenkaan tähän hommaan. Ja näin sen pitää mennäkin. Sit kun alkaa jotain Coca-Colaa tulla, niin sitten se on siinä se homma. Totta kai jos joku Greenpeace haluaa tulla, niin siitä vaan. Pääasia, ettei ole mitään kaupallista, selventää Anttonen.
Pohjoisen Puntalaksi Aalto ei kuitenkaan Hässäköitä julistaisi.
– Puntalalla on paljon pidemmät juuret ja perinteet. Puntala on Puntala ja tämä on mikä on.
– Vaikka seitsemän vuotta on tätäkin paskaa jo järkätty. Oliko 2012 kun lähestyttiin tuhatta kävijää, niin alettiin miettimään, että ollaanko tässä jo liian isollaan. Mutta ekojen vuosien aikana kun meillä kävi kaikki suomalaiset isommat punkkibändit, niin pakkohan tässä on alkaa katsella ulkomaille. Nyt saatiin tuo Snuff (melodista punkkia lähes 30 vuotta tahkonnut brittibändi), miettii Anttonen.
– Pakko olla pääesiintyjä.
Haastattelun viimeisenä kysymyksenä on se klassinen eli jättikö toimittaja tyhmyyttään jotain tärkeää kysymättä.
– Pohjavireenä on hyvin poliittinen ideologia. Että tehdään itse, lisää Aalto.
– Ei tartte auttaa.
– Ei niin.
uutiskirje 
