Ruanda tyhjentää lastenkoteja

Deborahin koti on lastenkoti, on ollut suurimman osan 14-vuotiaan tytön elämästä. Äitinsä Deborah menetti kolmivuotiaana, isä kuoli pari vuotta myöhemmin. Molemmat vanhemmat menehtyivät aidsiin.

Deborah ja hänen neljä sisarustaan asuvat Gisimba Memorial Centerin lastenkodissa Kigalissa, Ruandan pääkaupungissa. Gisimban lastenkodin perustajat, Peter ja Dancilla Gisimba, alkoivat ottaa hoitoonsa orpoja 1980-luvun alkupuolella.

Perustajat kuolivat vuosikymmenen lopulla, mutta lastenkoti jatkoi toimintaansa. Nyt se on monen muun ruandalaisen lastenkodin tavoin sulkemassa oviaan.

Turvapaikka tuhon keskellä

Deborahin ja hänen sisarustensa lisäksi lastenkoti on koti yli 2 000 ruandalaislapselle. Lastenkoteja maassa on 29. Deborah sisarineen on asunut Gisimban lastenkodissa yhdeksän vuotta. Aika on pitkä, mutta monet viettävät laitoksessa pidempäänkin.

Annet Birungi, Ruandan lastenkomission (NCC) ja Unicefin viestintäkonsultti pelkää, että pitkä laitosaika vahingoittaa lapsia.

Ennen kolonialismia tapana oli kohdella ”jokaista lasta kuin omaansa”, Birungi sanoo.

– Lapset kuuluivat yhteisöön ja kun äiti kuoli, oli tätien ja isovanhempien tai perheen ystävien velvollisuus pitää huolta orvoista.

Vuonna 1994 Ruandassa hutut teurastivat tutseja. Ihmiset pakenivat Gisimbaan silmitöntä murhaamista. Enimmillään Gisimbassa asui 700 ihmistä.

– Ihmiset nukkuivat makuusaleissa, ulkona ja ihan kaikkialla, kunhan vain saivat olla yhdessä, koordinaattori Elie Munezero kertoo.

Verisen kansanmurhan jäljiltä ainakin puoli miljoonaa lasta jäi orvoksi. Lastenkodit täyttyivät, mutta niiltä puuttui suunnitelma siitä, minne lapset vartuttuaan menevät.

Sukulaishuoltoa peräänkuulutetaan

Gisimban lastenkodissa asuu 125 ihmistä.

– On vauvoja, pienokaisia, teinejä ja nuoria aikuisia, jokaista sukupolvea löytyy, Munezero selittää. Nuorin asukas on kaksivuotias, kaksi vanhinta kolmikymppisiä. Noin 40 prosenttia on alle 16-vuotiaita.

Gisimbassa ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä. Molemmat on katkaistu, koska laskuja ei ole maksettu. Asukkaita valmennetaan siirtymään muualle, sillä lastenkodista aiotaan tehdä koulu.

Ruandan hallitus haluaa palauttaa maahan ”sukulaishuollon” ja sijoittaa lapset ja nuoret joko laajennettuun perheeseen tai naapureiden ja ystävien hoidettavaksi. Ruandan adoptiojärjestelmä on kuitenkin keskeneräinen, ja sen puitteissa on adoptoitu vain yksi lapsi.

Deborah ei tiedä tulevaisuuden suunnitelmistaan, joten hän jää ainakin toistaiseksi Gisimbaan.