Lundin yliopiston taloushistorian professori Lennart Schönin 540-sivuinen järkäle avaa ovet maailman taloushistoriaan vuodesta 1800 meidän päiviimme asti. Lyhyesti sanottuna viimeisen 200 vuoden ajan taloushistoria muistuttaa vuoristoradan ja kummitusjunan sekoitusta, jonka veturinkuljettajana porvaristo toimii. Kovat puheet kaupan vapaudesta on samaa kärpästen surinaa korvissa kuin vannomiset liike-elämän rehellisyyden nimiin. Liike-elämässä ei menestytä varastamalla vaan petkuttamalla.
Yhdysvallat nousi talouden maailmanherraksi 1800-luvun loppupuolella aseiden, ompelukoneiden ja maatalouskoneiden massatuotannon avulla, jonka perusperiaatteena ovat standardit vaihto-osat. Täsmällisyydestä ja mittatarkkuudesta tuli toisen teollisen vallankumouksen tavaramerkki. Loppusilauksen Yhdysvaltojen taloudelliselle maailmanvalloitukselle tarjosi eurooppalaisten eripururaisuus, ensimmäinen ja toinen maailmansota.
Vuosina 1929-32 Yhdysvaltain teollisuustuotanto puolittui, konkurssiaallot pyyhkivät yli laajain preeriain, kun maataloustuotteiden hinnat putosivat aiempien vientimarkkinoiden jäätyä korkeiden tullimuurien taakse. Työttömyys nousi yli 20 prosenttiin.
Yhdysvalloille toinen maailmansota merkitsi ennen näkemätöntä talouskasvua. Lamavuosien jälkeen vuodesta 1938 lähtien maan talous kasvoi 13 prosenttia vuodessa. Vuotuinen talouskasvu henkeä kohden oli 12 prosenttia. Kasvun kultamunana oli sotatarviketeollisuuden hurja kysynnän kasvu. Samalla käynnistyi myös autoilun ja sähköistämisen kasvu. Suuret autot ja koneistetut kodit tulivat muotiin. Myös kemian ja fysiikan alan kehitys kiihtyi.
Myös väestöllisesti suurvaltojen tasapaino muuttui. Neuvostoliiton länsiosissa aineellinen tuho oli suurta, mutta pahinta oli väestökatastrofi. Taisteluissa kuoli yli 20 miljoonaa neuvostokansalaista, ja maan väkiluku pieneni. Kun Yhdysvaltain väkiluku lisääntyi sotavuosina kymmenellä miljoonalla, Neuvostoliiton väkiluku väheni 22 miljoonalla. Yhdysvallat ohitti Neuvostoliiton väestömäärässä. Yhdysvallat sai myös sodan jälkeen finanssiasiansa kuntoon lainaamalla Euroopan valtioille suuria summia jälleenrakennukseen.
Englannin meriherruus
Vuoden 1990 hintatasolla laskettuna maailman tuotanto kasvoi 700 miljardista dollarista 2 300 miljardiin dollariin vuosien 1820-1913 välisenä aikana. Vuonna 1950 tuotanto ylitti jo 5 000 miljardia dollaria ja saavutti 2005 peräti 45 000 miljardin dollarin tason.
Vielä 1800-luvun alussa kaikkia yhteiskuntia hallitsi maatalous, josta ihmiset saivat elintarvikkeensa. Kotitalouksien tarjoamat palvelut sekä hallinnolliset, sotilaalliset ja uskontoon liittyvät palvelut olivat toinen merkittävä elinkeinonala. Teollisuutta ja käsityötä harjoitettiin vielä vähän.
Vuodesta 1820 maailman tuotanto on kasvanut 65-kertaiseksi, ja väestön määrä on lähes kahdeksankertaistunut. Siitä huolimatta yli miljardi ihmistä kärsii edelleen aliravitsemuksesta.
Schönin mukaan Napoleonin sotien jälkeen vuosina 1815-50 merenkulun rahtikustannukset putosivat huomattavasti, vaikka mitään merkittävää teknistä edistystä ei tapahtunut. Purjealukset hallitsivat vielä maailman meriä. Merikuljetusten hintojen laskeminen ei johtunut tekniikasta, vaan poliittisista ja organisatorisista muutoksista:
”Maailmankauppaa oli häirinnyt koko 1700-luvun kauppasodat ja merirosvous. Kauppa-aluksia varustettiin tykein, jotta ne kykenivät puolustautumaan. Ellei tykkejä olisi ollut, olisi tarvittu suojelua vihollislaivoja ja merirosvoja vastaan. Vuoden 1815 jälkeen meret kuitenkin rauhoittuivat. Uusi rauhantila johtui muun muassa 1700-luvulla tapahtuneesta Englannin laivaston varustamisesta. Englannin valtio sijoitti huomattavia summia vahvan sotilasvallan luomiseen merille.”
Saksan superinflaatio
Harvoin kuitenkaan käy talouselämässäkään niin kuin haaveillaan. Vuosien 1875-1914 talouden globalisoituminen pysähtyi kirjaimellisesti kuin seinään, kun valtioiden rajoja ja hallitusmuotoja alettiin pistää uusiksi. Ensimmäisen maailmansodan rytinöissä kaatui suuri Osmannien valtakunta, Venäjä ja Itävalta-Unkari.
Sodan jälkeen Saksa ei kyennyt maksamaan suuria sotakorvauksia Ranskalle, ja Ranska miehitti Saksan teollisuuden ydinalueen, Ruhrin alueen. Saksa kattoi kasvavat valtion budjetin alijäämät painamalla seteleitä. Saksan työläiset osoittivat mieltään Ruhrin miehityksen vuoksi lakkoilemalla ja tuhotöillä. Saksan valtion taattua työläisille heidän palkkasaatavansa setelien määrä lisääntyi valtavasti. Vuonna 1923 hinnat kaksinkertaistuivat joka toinen päivä. Vuoden 1923 lopulla Yhdysvaltain dollari vastasi 4 200 miljardia Saksan markkaa, kun ennen sotaa se oli vastannut 4,2 markkaa. Kukaan ei suostunut enää ottamaan vastaan maksua Saksan markkoina.
Elintarvikkeiden ja raaka-aineiden maailmanmarkkinahinnat laskivat koko 1920-luvun. Niinpä Argentiina, Brasilia, Australia ja Kanada devalvoivat valuuttansa syksyllä 1929 ja keväällä 1930. Lokakuussa romahti New Yorkin pörssi, ja toukokuussa 1931 maailmantaloudessa puhkesi rahoituskriisi, kun Itävallan suurin pankki, Wienin Creditanstalt joutui lopettamaan maksujensa suorittamisen.
Entäs nyt Kiina?
Voiko maailman taloushistoriasta oppia jotain, kun kaikki samat virheet näyttävät toistuvan säännöllisin väliajoin? Kiinan talouskasvua ylläpitävät suuret investoinnit ja vienti, kun taas Yhdysvallat on suurelta osin riippuvainen kotimaan kulutustasosta. Kiinan bruttokansantuotteesta tulee nelinkertainen verrattuna Saksan vuoden 2007 bruttokansantuotteeseen, jos sitä verrataan ostovoimapariteetin mukaan. Se on jo lähellä Yhdysvaltojen bruttokansantuotetta. Lisäksi Kiinalla on hallussaan runsaasti Yhdysvaltojen valtionobligaatioita, kuten myös euro-obligaatioita.
Nykyaikaisilla aloilla Kiinassa hinnat ovat lähellä maailmanhintoja, mutta elintarvikkeiden ja vaatimattomien teollisuustuotteiden sekä erilaisten palvelujen hinnat ovat alhaisia. Kiinassa myös kotitalouksien säästämisaste on korkea johtuen sosiaalisten turvaverkkojen puutteesta sekä alhaisista palkoista.
Schön toteaa, että Kiina on samanlaisten suurten ongelmien edessä, joiden kanssa monet teollisuusmaat painiskelivat 1930-luvulla:
”Palkkojen ja sosiaalikulujen nostaessa kustannuksia voitot kutistuvat yrityksissä, jotka ovat pitäneet yllä kehitystä, ja samanaikaisesti on yritettävä kohottaa tuottavuutta jouduttaessa kilpailemaan yhä ankarammin uusien matalapalkkamaiden kanssa. Tällaisen muutospaineen ovat kaikki teollisuusmaat joutuneet käymään läpi.”
Lennart Schön: Maailman taloushistoria – teollinen aika. Suom. Paula Autio. Vastapaino 2013
uutiskirje 