Aleksandr Solženitsyn soti tiedustelupatterin komentajana ja sai kunniamerkkejä. Runoelmassa hän kuvaa tekijänä ja näkijänä sitä, miten Puna-armeijan rautavirta tunkeutuu Itä-Preussiin ryöstäen, raiskaten ja murhaten kuin Tšingis-kaanin orda. Kirja ei kuvaa taisteluja, vaan idän arojen villien harjoittamia tuhopolttoja ja vandalismia. Viinakaupat ryöstelevä venäläinen Vanja on impulsiivinen luonnonlapsi, joka polttaa kännissä oman yösijansakin jääden pakkaseen värjöttelemään Moni kenraali toi kotiin rautatievaunullisen hyvää saksalaista tavaraa.
Vankileirillä ja “ikuisessa karkotuksessa” sepitetty runoelma loukkaa stalinilaista historiamyyttiä siinä kuin sen nykyistä uudelleenlämmitystäkin. Se on sapekas vastakirja neuvostoliittolaiselle propagandakirjallisuudelle. Kirjailija paheksuu sodan kaunistelua ja muistuttaa myös palautettujen venäläisten sotavankien ja sotainvalidien julmasta kohtelusta.
Venäjän ja Valko-Venäjän kylien köyhyydestä marssineelle voittoisalle laavalle Saksan vankat talot, tanakat tiet, kaikki järjestys ja hyvinvointi on shokki. Runoelmassa saksalainen tyttö kulkee uhmaten, kun häneltä löytyy valokuvia sulhasesta SS-univormussa – hänet ammutaan siihen paikkaan. Kertoja kauhistuu sotarikosta, mutta ei pysty puuttumaan asiaan. Hänen lähettinsä Somov ampuu vanhan saksalaisen miehen. Kertoja miettii, että kerran vielä suku kulkee etsimässä tytön nimetöntä hautaa aivan kuten myöhemmin kaatuneen Somovin omaiset etsivät tämän hautaa.
Runoelma loukkaa stalinilaista historiamyyttiä siinä kuin sen nykyistä uudelleenlämmitystäkin.
Nämä kuvaukset perustuvat omakohtaisiin kokemuksiin ja mielenliikutuksiin. Ljudmila Sarasina kertoo kirjailijan elämäkerrassa Aleksandr Solženitsyn (Molodaja gvardija 2008), miten tekijä “kiusasi itseään, koska oli sallinut – vaikka olisi, olisi voinut estää! – satunnaisen saksalaistytön ampumisen valtatiellä Itä-Preussissa (tämän käsilaukusta putosi valokuvia sulhasesta SS-univormussa). Eikä hän pysäyttänyt Solominia, kun tämä ammuttujen vanhempiensa takia kostaen vei jonkun iäkkään saksalaisen metsään ja tappoi tämän”.
Omaa kokemusta on siinäkin, kun saksalainen kommunisti tulee antautumaan ja häntä epäillään provokaattoriksi. Runoelmassa mies lentää pahamaineisen vastavakoilujärjestön Smershin jauhinkiviin. Sensuuria varten sievennetyn version Solženitsyn julkaisi sittemmin nimellä Tapaus Kreshetovkan asemalla. Siinä moraalisesti tietoinen ihminen lähettää selvästikin viattoman evakon Smershin “tarkastusten” helvettiin ja tuntee syyllisyyttä tästä. Terrorin kuva jää neuvostolukijalle rivien välistä luettavaksi.
Neuvostoaikaan Solženitsyn salasi kirjan olemassaolon. KGB löysi sen piilosta ja levitti sitä todisteena kirjailijan petturuudesta, jopa natsisympatioista.
Itä-Preussin siisteys ja järjestys nostaa esiin ristiriidan eurooppalaisen valistuksen ja Venäjän välillä. Solzhenitsyn ei näissä kuvauksissa ole slaavinationalisti eikä ortodoksifundamentalisti, vaan pitää lännen ja valistuksen puolta. Hän olisi ehkä voinut julkisuuteen tultuaan lipsahtaa liberaalien joukkoon, mutta Tvardovski ja kansaa mystifioivat kyläkirjailijat ehtivät napata tulokkaan joukkonsa.
Apokalyptisen tuhoamisen vastakohtana runoelmassa näyttäytyy Kirjallisuusinstituutin vaikuttava opettajapersoonallisuus, joka luennoilla intoili valistussatiirista, Voltairesta ja Benthamista. Tämä hahmo on kuitenkin ambivalentti – onko hän nyt innostunut sodasta? Tähän aikaan lännessä monet isänmaataan haikailevat emigrantit ja äärioikeistolaiset monarkistit ja euraasialaiset lännessä innostuivat Stalinin valloituksista ja hyväksyivät hänet Venäjän suuruuden palauttajana. Tinkimätön eurooppalainen, kirjailija Vladimir Nabokov taas sanoi hylkäävänsä ehdottomasti “… innostuneen kansallistunnon, joka saattoi sanoa valtiota (tässä tapauksessa Stalinin Venäjää) hyväksi ja rakastamisen arvoiseksi pelkästään siitä syystä, että sen armeija on voittanut jossain sodassa”.
Syvällisimmillään kirja miettii omantunnon ja hyveellisen toiminnan ongelmasta. Kertojaa kaihertaa “toukka itsetutkistelun”, ja hän syventää sodasta Epikurokseen, stoalaisuuteen ja individualismiin. Lauman tuhoavista vieteistä yksilöllisyyteen irtoaminen tuottaa myös tunnon moraalisesta vastuusta maailmanhistoriassa. Stoalainen moraalinen vastuu ja traaginen tietoisuus lomitti epikurolaiseen hetken koreuteen, olemassaolon onneen tässä ja nyt.
Aleksandr Solženitsyn: Preussin yöt. Runoelma. Suomentanut Olli Hyvärinen. Esipuhe Jukka Mallinen. Sammakko 2014. 144 sivua.
uutiskirje 