Näytelmän ensi-illat olivat viime viikolla peräkkäisinä päivinä Kansallisteatterissa ja Kaupunginteatterissa, ensin mainitussa isolla, jälkimmäisessä pienellä näyttämöllä.
Tilanne on herkullinen. Molemmat esitykset nähnyt voisi ryhtyä tuomariksi, kuin kyse olisi suorituskilpailusta. Voisi ladella pisteitä siitä, pisteitä tuosta, laskea ne yhteen ja julkistaa tuomio. Toinen on parempi, toinen huonompi.
Pois tuollainen. Ehdottomasti.
Kansallisessa on valittu räiskyvä kerronta, Kaupunginteatterissa liikutaan selvästi perinteisemmin eväin.
”Tyydytään” sen sijaan siihen, että kaksi erilaista Vanja-eno -esitystä antaa katsojalleen loistavan mahdollisuuden ymmärtää jotain olennaista mestarin luoman draaman tulkinnasta. Tämä on tärkeintä, tärkeämpää kuin paremmuusajattelu.
On syytä unohtaa kilvoittelu ja keskittyä siihen, miten näillä toteutuksilla ollaan löydetty näytelmän kirjoittaja, miten on osattu kuunnella häntä, miten uskollisia on oltu (haluttu olla) käsikirjoitukselle – ja ennen kaikkea, miten on osattu tuoda sen sisin nykypäivään.
Ja kyllähän Helsingissä nähdään taas kaksi ansiokasta työtä, vaikkakin niin erilaisin keinoin toimivaa. Kansallisella on tehty valinta räiskyvälle kerronnalle. Kaupunginteatterissa liikutaan selvästi perinteisemmin eväin.
Puhuttelee, eri tavoinkin
Kansallisnäyttämön esityksen ohjaksissa on jo aiemmin raikkaalla ja ennakkoluulottomalla otteellaan kannuksensa hankkinut Paavo Westerberg.
Seitsemättä kertaa Helsingissä ohjaava unkarilainen Támas Ascher puolestaan jatkaa Kaupunginteatterissa arkisemmalla linjallaan kärpästen surinoineen ja koirien haukuntoineen. Hivenenkään sijaa ei tulkinnassa ole yleisön kosiskeluun viittavilla tempuilla. Tällä en ole vihjaamassa siihen, että naapuriteatterissa sellaisia harrastettaisiin.
Miksi Vanja-eno nähdään jälleen valtakunnan pääareenoilla? Olennainen syy on siinä, että tässä maailman näytelmäkirjallisuuden klassikossa tartutaan edelleen puhuttelevalla tavalla aiheisiin, jotka eivät ole menettäneet ajankohtaisuuttaan. On sitten kyse ihmisen sisimmästä tai ympäristöstä ja olosuhteista joissa elämää vietetään.
Näytelmä pursuaa puhetta ja tunnelmaa tuskaa tuottavista unelmista, intohimosta ja pettymyksistä. Kaiken summana on henkilöiden kokemus hukkaan valuvasta elämästä, joutilaisuuden synnyttämästä äärettömästä tyhjyydestä. Kirjoittajan henkilöihinsä suitsuttama rakkaus osuu aina väärin, kohde on joka kerta väärä. Inhimillisten kysymysten rinnalla Tšehov kirjoittaa huolestaan luonnon tilasta.
Surumielisyyttä, lennokkuutta
Tšehov on sanonut kirjoittaneensa komedian, mutta tragediaksihan tarina väistämättä näissäkin tulkinnoissakin vääntyy. Kaupunginteatterin tulkintaa leimaa surullisuus ja alistuneisuus. Kansallisen estradilla tunnelmaa yritetään nostattaa tuomalla menoon mukaan myös lennokkaita mielikuvia.
Näytelmä käynnistyy, kun Vanjan-enon siskontyttären kanssa vuosikausia ylläpitämälle maatilalle saapuu tyttären isä, professori Serebrjakov nykyisen vaimonsa Jelenan kanssa. Kartanon arki järkkyy, siitä tulee oitis kaaosta. Vanja ei kestä uutta tilannetta, kokee joutuneensa tilanhoitajana hyväksikäytetyksi, ja tietenkin rakastuu Jelenaan. Räjähdykset ja purkaukset ovat väistämättömät.
Vanjan lisäksi Jelenaan ihastuu professoria hoitamaan kutsuttu lääkäri Astrov. Jotta suhdekiemurat eivät olisi liian yksinkertaiset, rakastuu professorin tytär Sonja lääkäriin, joka tuskin ollenkaan kiinnittää tähän huomiota.
Näytelmän eri henkilöiden vuorosanoissa löytyy viljalti henkilöiden elämän suhdanteita kuvaavia ”tunnelmapaloja”: ”En halua mitään, en kaipaa ketään.” ”Kaunis ilma tänään. Tämä on hyvä päivä hirttäytyä.” ”Kun ei ole oikeata elämää, eletään sitten kangastuksessa.” ”Olen oman elämäni sivuhenkilö.”
Kaiken lopuksi Sonja puhuu loppukohtauksessa jäljelle jääneestä toivosta: ”Nähdä haudassa kauniita unia.” (Mikä onkin paljon sanottu, kun kyse on tšehovilaisesta teatterista.)
Intohimoa, itseironiaa
Molempia näytelmiä on markkinoitu sillä, että näyttelijäkaartit koostuvat maan ykkösnimistä. Totta tuo, ei ylisanoja.
Kansallisessa Jelenaa esittävä Krista Kosonen pitää tavoistaan kiinni. Viileytensä ja pidättäytyvä intohimonsa on häikäisevää. Vastaavaan ei muut tässä maassa taida pystyä, ei vaimeammalla, mutta toki sujuvalla tavalla Jelenaansa istuva Anna-Maija Tuokkokaan.
Vanjat – Kristo Salminen ja Santeri Kinnunen – erottuvat rooliinsa ottamalla asenteella. Siinä missä Salminen satsaa ristiriitaisuudessaan ja riudunnassaan jopa itseironian keinoihin, luottaa Kinnunen jäyhempään tyyliin. Salmisen kohdalla voidaan puhua miehestä, joka on elämänsä roolin äärellä.
Professoria esittävät Esko Salminen ja Heikki Nousiainen epätasa-arvoisista asemista. Jälkimmäistä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Siinä missä Nousiaisen professori joutuu olemaan koko ajan kuin takalistoon ammuttu itsekkyyden ja katkeruuden perikuva, saa Salminen roolissaan komeilla koko näyttämön herrana.
Entäs Astrovit, Eero Aho ja Martti Suosalo? Aho on saanut Suosaloa vapaammat kädet rellestää alkoholin liikakäyttöön taipuvaisena luonnonsuojelijana. Suosalo on konstailemattoman vanhakantaisen ohjauksen uhri, eikä pysty tuomaan esitykseen kaikkea tunnetusta taitoskaalastaan.
Kansallisteatterin lavastus, rappion hetkiään elävä vanha kartanolinna on komea. Kaupunginteatterin lautaseinin kehystetyllä pienellä näyttämöllä eletään vaatimattomammin, mutta kieltämättä sen ansiosta myös enemmän katsojan iholla.
Suomen Kansallisteatterin päänäyttämö. Ohjaus Paavo Westerberg, suomennos Westerberg ja Eva Buchwald, lavastus Markus Tsokkinen, dramaturgia Buchwald.
Helsingin kaupunginteatterin pieni näyttämö. Ohjaus Tamás Ascher, suomennos Teemu Kaskinen, lavastus Zsolt Khell, dramaturgia Merja Turunen.
lehti 