Näkökulma
Kuluneella viikolla tuli 20 vuotta Suomen neuvoa-antavasta kansanäänestyksestä liittymisestä Euroopan unioniin. Kuluneet vuodet ovat osoittaneet kriitikkojen arvioiden osuneen oikeaan. Pahiten unioni on epäonnistunut työllisyydessä. Edut ovat olleet vaikeasti mitattavia mielikuvia kuulumisesta ”läntiseen viiteryhmään”.
Vuonna 1994 työskentelin Ei EU:lle -kampanjatoimistossa. Se oli Helsingin Vanhan ylioppilastalon takana muutaman kuukauden tilapäinen tiedotustoimisto, joka polkaistiin pystyyn valtion jakamin tiedotusvaroin. Nekin rahat jaettiin puolueellisesti. Meitä oli puolenkymmentä työntekijää Timo Kauniston johtamassa toimistossa. Laskimme, että kyllä-puolella oli noin seitsenkertaisesti enemmän rahaa ja resursseja.
Kolme suurinta sanomalehteä, Helsingin Sanomat, Aamulehti ja Turun Sanomat julistautuivat EU:n kannattajiksi, eikä muiden medioiden kannasta ollut epäselvyyttä. Kansanäänestyksessä saavutettu 43 prosentin ääniosuus oli kohtuullinen epäsuhdan huomioon ottaen.
Yhteisvaluutta euro on ollut kohtalokas työllisyydelle.
Maastrichtista
alkoi tie liittovaltioon
Ruotsin ja Suomen hakiessa jäsenyyttä Euroopan unionissa oli voimassa Maastrichtin perussopimus. Euroopan liittovaltiota kannattavat federalistit olivat päässeet voitolle 1992 Hollannin Maastrichtin huippukokouksessa. Siellä tehdyllä sopimuksella vanha EEC alkoi muuttua EU:ksi ja sen tavoitteeksi tuli Euroopan liittovaltio.
Sopimus hylättiin Tanskan kansanäänestyksessä kesäkuussa 1992. Tanska sai erivapauden olla liittymättä yhteisvaluutta euroon. Ruotsi sai jäsenyysneuvotteluissaan oikeuden kansanäänestykseen eurosta. Sekä ruotsalaiset että tanskalaiset äänestivät sittemmin ei eurolle.
Pääministeri Esko Aho sanoi Suomen hakiessa EU-jäsenyyttä 16.3.1992, että Suomi ”hyväksyy Maastrichtin sopimuksen sisällön ja päämäärän”. Siksi Suomi suorastaan aneli jäsenyyttä ehdoitta, ja unioni käytti tätä hyväksi.
Ahon hallituksen huono neuvottelutulos Suomen jäsenyysehdoista valmistui maaliskuussa 1994, ja kesäkuussa päätettiin neuvoa-antavasta kansanäänestyksestä 16.10.1994. Aikaa kunnolliselle kansalaiskeskustelulle ei ollut, kun välissä olivat kesälomat.
Kampanjatoimisto esitti kolme kriittistä argumenttia liittymissopimuksesta. Kyse ei ollut vain jäsenyydestä, vaan Suomen viemisestä Euroopan liittovaltioon. EU:n kannattajat selittivät koko ajan, että ”kyse on vain jäsenyydestä”.
Tosiasiassa Suomi nieli ilman varaumia Maastrichtin perussisällön, laajenevan vallan luovuttamisen pois Suomesta. Huomautimme myös, että sopimus on aikaa myöten Suomelle taloudellisesti epäedullinen. Suomesta tulisi nettomaksaja viimeistään, kun maataloustukien siirtymäkausi on ohi.
Erityisesti varoitimme rahaliitto Emusta. Maastricht merkitsisi valuutta- ja korkopolitiikan luovuttamista pois Suomesta, ja pahinta oli työllisyyden puuttuminen sopimuksen konvergenssi- eli lähentymiskriteereistä. Se sisälsi vaaran pysyvästä suurtyöttömyydestä. Liittyminen löyhempään Euroopan talousalueeseen Etaan olisi taannut vapaakauppaedut EU-markkinoilla ilman sitoutumista liittovaltioon ja yhteisvaluuttaan.
Maastrichtin sopimus asetti päämääräksi EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan antamatta turvatakuita. Kyllä-puolen keskeinen argumentti oli, että jäsenyys lisää turvallisuutta viedessään Suomen oikeaan ”läntiseen viiteryhmään”.
Katsoimme, että luvattu turvallisuuden tunne perustuu mielikuviin, ei Maastrichtin sopimuksen sisältöön. Sitoutuminen yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikan voi johtaa Suomen sotilaallisen konfliktin osapuoleksi ja siten heikentää turvallisuutta.
Valtaa ja rahaa
Suomesta unionille
Perusargumenttimme ovat osuneet oikeaan. Monet EU:n kannattajatkin puhuvat nykyään avoimesti Suomen viemisestä EU-liittovaltioon, kun 1994 sitä peiteltiin. Maatalous-, kauppa- ja tullipolitiikka siirtyivät unionin toimivaltaan jo 1995. Euron takia valuutta- ja korkopolitiikka siirtyi Saksan hallinnoimalle Ekp:lle. Eurokriisin takia hyväksyttiin talouskurisopimus ja luovutettiin budjettivaltaa unionille. Lissabonin sopimuksella unionille annettiin ulko- ja turvallisuuspoliittista valtaa sekä luotiin presidentin ja ulkoministerin virat. Määräenemmistöpäätöksiä lisättiin.
Nyt vaaditaan jopa verotusoikeutta sekä paikkaa YK:n turvallisuusneuvostosta. Silloin unioni olisi diplomaattisesti tunnustettu valtio ja jäsenmaat osavaltioita tai läänejä. Liittovaltiokehitys on ollut nopeaa.
Taloudellisesti unioni ei ole vastannut odotuksia. Suomi on ollut alusta lähtien nettomaksaja, eli olemme maksaneet unionille enemmän kuin sieltä on saatu. Alkuvuosina tappio oli sadan miljoonan euron luokkaa, eli ei kovin merkittävä kansantaloudelle. Siirtymäajan maataloustukien pieneneminen – minkä takia kansallista maataloustukea pitää lisätä – on hiljalleen kasvattanut tappiota. Tämä siitä huolimatta, että valtionvarainministeriö kaunistelee tappiolukuja muun muassa tullitulojen osalta.
Eurokriisi on nostamassa tappion yli miljardiin euroon (Yle 9.9.). Se alkaa jo vaikuttaa kansantalouteen. Luvassa on kasvava rahavirta Suomesta etelään, sillä Välimeren maiden ja Irlannin horjuvien eurotalouksien pönkittämiseen joudutaan käyttämään yhä enemmän EU:n rakennerahastoja.
Suomeen tuleva rahoitus vastaavasti pienenee. Eurokriisin takia vaaditaan yhä useammin velkojen yhteisvastuullisuutta. Silloin Suomi alkaisi maksaa heikkojen euromaiden velkoja. Suomesta on tulossa väkilukuun nähden unionin suurimpia maksajia.
Tavallisessa arjessa EU-jäsenyyden suurin haitta on varmasti ollut arvonlisävero, pienyritysten tappovero ja työllistämisen este. Alv oli pakko ottaa käyttöön jäsenyyden ennakkoehtona, koska se on yksi EU:n jäsenmaksun peruste. Suomi maksaa 0,3 prosenttia ”harmonisoidusta arvonlisäveropohjasta” jäsenmaksua, eli jokaisen tuotteen tai palvelun hinnasta osa kilahtaa EU:n kassaan.
Työttömyyttä
ja lisää työttömyyttä
Suurimman pettymyksen unionissa on aiheuttanut pysyvä suurtyöttömyys. Vuonna 1994 EU:n kannattajat lupasivat Suomeen miljardi-investointeja ja 50 000 uutta työpaikkaa, kunhan kyllä-äänet voittavat (mm. Ilkka Kanerva).
Suurinvestoinneista ei ole havaintoja. Päinvastoin, tehtaita ja tuotantoa on siirretty kiihtyvällä vauhdilla pois Suomesta. Yhteisvaluutta euro on ollut kohtalokas työllisyydelle, kuten varoitimme. Euro on ollut yli kymmenen vuotta noin 30 prosenttia kalliimpi kuin dollari. Saksalle se toi silti devalvaatioedun verrattuna yliarvostettuun D-markkaan, mutta viennistä ja turismista riippuvaisille muille euromaille se aiheutti revalvaation eli rahan arvon nousun. Kreikassa, Espanjassa, Portugalissa ja Irlannissa puhkesi talouskriisi, joka jatkuu.
Suomen metsä- ja elektroniikkateollisuudelle kallis euro on ollut myrkkyä. Se kiihdytti sellu- ja paperitehtaiden alasajoa sekä tuhosi lupaavasti alkaneen it- ja elektroniikkateollisuuden. It-alan laskutusvaluutta on dollari, eikä muutosta tule EU:n tietoteknisen jälkeenjääneisyyden takia. Kalliin euron takia tietoteknisiä laitteita ja matkapuhelimia ei kannata valmistaa euroalueella. Siksi lähtivät Nokian tehtaat Suomesta ja Saksasta Romaniaan ja Intiaan.
Pahinta on suurtyöttömyyteen sopeutuminen, ikään kuin 350 000 työtöntä olisi Suomessa normaalia. Euroalueella on lähes 19 miljoonaa työtöntä. Se on taantuvaa teollisuusaluetta, jonka ulkopuolella menee paremmin. Timo Soini on valitettavan oikeassa sanoessaan, että ”euroalueen ulkopuolisissa Euroopan maissa talous kasvaa, mutta euroalueella ei kohta kasva enää muu kuin rikkaruoho” (Kaleva 17.9.).
Pelkän EU-jäsenyyden kriitikotkin voivat niellä, kun sen tukena oli kansanäänestys. Mutta Suomen liittäminen euroon oli anteeksiantamaton erehdys. Seuraukset ovat olleet tuhoisia. Suomessa on väärä raha. Muut Pohjoismaat pärjäävät paremmin, eikä niiden tarvitse lähettää europankkitukiaisia Kreikkaan ja Espanjaan. Pitää vakavasti kysyä onko euro todella ”peruuttamaton”? Sen aiheuttamat inhimilliset kärsimykset ylittävät kipukynnyksen. Välimeren maissa ollaan menettämässä kokonainen sukupolvi, kun nuorisotyöttömyys on 50 prosenttia.
Mielikuva
turvallisuudesta
Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa unionin luvattiin tuovan turvallisuutta Venäjän uhkaa vastaan. Tosiasiassa unionin turvatakuut eivät ole juuri tyhjää parempia. Jäsenyys antaa korkeintaan tuulensuojaa (Kaleva 12.10.). Siksikö haikaillaan kovaäänisesti Natoon?
Ukrainan kriisi on ollut unionin suuri ulkopoliittinen fiasko. EU oli nostamassa vallankaappauksen avulla valtaan hallitusta, jossa on mukana äärioikeistolainen Svoboda-puolue.
Vuonna 2012 europarlamentti varoitti puolueesta, jonka ”rasistiset, antisemitistiset ja ksenofobiset näkemykset ovat vastoin EU:n perusarvoja” (KU 28.3.). Nyt puolue puhuu avoimesti etnisestä puhdistuksesta Itä-Ukrainassa. Sillä on neljä ministerinpaikkaa hallituksessa, joka saa jatkuvaa EU:n taloudellista ja poliittista tukea. Kun Venäjä samalla tukee Itä-Ukrainan kapinallisia, unioni on ajautumassa sisällissodan osapuoleksi. EU ei taida ollakaan rauhan projekti.
Suomi puhuu nyt ”yhdellä äänellä” EU:n ulkopolitiikan puolesta ja osallistuu Venäjän ”rankaisemiseen” talouspakottein. Presidentti Sauli Niinistö on sentään yrittänyt välittää Ukrainan kriisissä, mutta hänenkin kätensä on sidottu unionin tahtoon. Suomi on ajautumassa EU:n takia Venäjän kanssa konfliktiin, joka ei ole meidän aiheuttamamme.
EU:n päämaat ovat Naton jäseniä. Se ei ole historiallinen viiteryhmämme. Suomen pitäisi Ruotsin, Itävallan ja Irlannin kanssa vaatia liittoutumattomille maille erityisasemaa EU:ssa. Silloin Suomella olisi enemmän liikkumatilaa.
Kun 20 vuotta myöhemmin katsoo Suomen EU-jäsenyyden vaikutuksia, on vaikea nähdä mitä myönteistä on seurannut. Jotkin ympäristölait olisivat ehkä tulleet ETA-alueella voimaan hitaammin.
Oikeastaan ainoa EU-jäsenyyden kiistaton ”hyöty” on mielikuva ja tunne kuulumisesta ”läntiseen arvoyhteisöön”. Tosin joudumme maksamaan siitä kalliin hinnan. Olemme olleet 20 vuotta EU:n tuulensuojassa vaikutusvallattomia maksajia. Ja kustannukset mielikuvasta ovat nousussa, niin taloudellisesti kuin poliittisesti.
uutiskirje 
