Kun luin juttuja Siuntiossa sijaitsevasta Suitian kartanolinnasta, alkoi päässä kilkattaa. Flemingin suuraatelissuvulle kuulunut historiallisesti arvokas rakennus… valtakunnallisesti merkittävä 1500-luvulla luotu kulttuuriympäristö…runsaslukuinen rakennuskanta… 260 hehtaaria peltoa…
Kuka kertoikaan henkilökohtaisia muistojaan tästä ainutlaatuisesta historian aarteesta? Kauan ei tarvinnut miettiä. Sehän oli entinen pitkäaikainen kansanedustajamme Vappu Säilynoja muistelmateoksessaan Minun puumerkkini (Myllylahti 2002).
Vappu ei itse asiassa halunnut Suitiaa muistaa vaan mieluummin unohtaa. Juuri ennen vuosituhannen vaihtumista hän kuitenkin lähti katsomaan paikkaa, jossa oli saanut kokea muonamiehen tytön elämää 30-luvulla. Linna löytyi helposti, mutta ihme kyllä löytyi myös Mynttinen, Vapun entinen kotimökki, tutusta kallionkupeesta, tosin asumattomana ja hylättynä.
Vappuun elämä Suitiassa painoi selittämättömän pelon ja ahdistuksen.
Vapun lapsuudessa Suitiaa hallitsi Wreden suku, joka asui komeassa omakotitalossa puutarhan keskellä. Korkea valkoinen aita erotti kaksi maailmaa. Muonamiesten perheet jäivät aidan ulkopuolelle. Itse linna oli vuonna 1933 luovutettu Vapaussodan Invalidien Liiton käyttöön ja toimi huoltolana ja työkotina.
Ylivieskan Raudaskylässä maata viljellyt Raudaskosken perhe menetti kotinsa pakkohuutokaupassa globaalia pörssiromahdusta seuranneessa lamassa. Vanhempia alettiin houkutella Suitiaan, jossa muonamiehen palkkaetuihin kuului vapaa asunto, valo ja lämpö sekä muona sopimuksen mukaan. Vuonna 1935 perhe muutti Suitiaan kaksihuoneiseen Mynttisen mökkiin, joka sijaitsi parin kilometrin päässä kartanosta. Suurperheelle tuli ahdasta.
Muonamiehet tekivät tilalla pitkiä päiviä. Muonapalkka velvoitti kaikki perheenjäseniä, mutta vain perheenisälle se oli pakkotyötä. Kesällä myös kouluikäiset lapset pantiin paimeneksi ja perkaamaan sokerijuurikasta. Sairastumista ei katsottu hyvällä. Sen seurauksena niukkaa muona-annosta vähennettiin tai joskus lopetettiin kokonaan. Kun Vapun isä loukkasi jalkansa eikä kyennyt töihin, muonan antaminen perheelle lopetettiin, koska tilanhoitajan mukaan ”Raudaskoski oli tehnyt yksityisen lakon, eikä sitä täällä suvaita”. Koska yksityisiä ruokavarastoja ei ollut, nähtiin nälkää.
Vappu pääsi kuitenkin kouluun, ja osallistumaan koulun mukana Suitian vihkiäisiin vuonna 1936. Odotukset olivat korkealla: parempi väki odotti itse Hitleriä vieraaksi, ja muonamiesten perheet vesi kielellä juhla-ateriaa, jota valmisteltiin päiväkausia. Molemmat joutuivat pettymään: Hitler ei tullut, ja muonamiesten perheille tarjottiin vain mehua ja kahvia. Nälkäisenä käveltiin juhlista kotiin.
Tilanhoitaja Eeliel Torkko oli julma ja pelottava mies, mutta hänen rouvansa ystävällinen lapsillekin. Vappu muistaa saaneensa markan ja jotakin makupalaa keittiössä vietyään veljensä kanssa rouvalle ison kassillisen kantarelleja. Muonamiehet kokivat itsensä valkoisiksi orjiksi, joita kiristettiin nälällä. Perheet lapsia myöten haaveilivat pääsystä pois, Raudaskosket etenkin siksi, että halusivat kouluttaa lapsensa. ”Mitä se Raudaskoski haaveilee? Kyllä muonamieheksi kelpaa, kunhan osaa lukea ja kirjoittaa”, sanoi Torkko.
Raudaskosket kestivät Suitiaa kaksi vuotta, sitten he pääsivät lähtemään Nivalaan. Ajan hengelle kuvaavaa oli, että julma Torkko myöhemmässä historiankirjoituksessa todetaan aktiiviseksi muiluttajaksi, joka lopulta syyllistyi kavallukseenkin ja joutui lähtemään Suitiasta. Ajan henkeä kuvaa sekin, että talon valtiaita kismitti, kun Mynttisen mökkiin tilattiin Helsingin Sanomat. Vain IKL:n Ajan suuntaa olisi sopinut tilata. Opettajakin paheksui, kun Raudaskoskien kirjahyllystä löytyi Pentti Haanpään Isännät ja isäntien varjot. Vielä pahempaa oli, että perheeseen tilattiin Kalevala Petroskoista. Äidin veli toimi Petroskoissa opettajana ja myöhemmin kustannusliikkeen johtajana. Nämä synnit vasikoi Linnaan siellä asunut ja Mynttisen mökissä usein vieraillut invalidi.
Vappuun elämä Suitiassa painoi selittämättömän pelon ja ahdistuksen. ”Maailma oli rikki. Omista kokemuksista oli vaikea kertoa kenellekään.” Yksinäinen ja pelottava tunnelma, jossa kaikki muut ihmiset tuntuvat ulkopuolisilta, on tavoittanut vielä aikuisenakin.
Raudaskosken suurperheestä sukesi myöhemmin maineikas ja monitoiminen pohjoinen kulttuurisuku, ja Vappu teki pitkän ja näyttävän uran sekä terveydenhoidon alalla että yhteiskunnallisena vaikuttajana. Muistelmissaan hän kuvaa, millaista oli kätilön ja terveydenhoitajan työ pohjoisella maaseudulla. Kun nyt syrjäseutujen palveluja lakkautetaan, ja sairaat ja synnyttäjät joutuvat matkustamaan pahimmillaan satoja kilometrejä hoitoa saamaan, on hyvä perehtyä menneisyyteen, ettei siitä tulisi tulevaisuutta. Silloin Suomi oli köyhä, mutta periaatteet toiset: hoito vietiin hoidettavan luo eikä päinvastoin. Kaikkeen piti varautua, niin syntymään kuin kuolemaan, mikään inhimillinen saanut olla vierasta, oltiinpa sairaalassa tai kentällä. Kunnan terveystalossa työaika oli tuntematon käsite.
Unohtumattomaksi Vapulle muodostui jouluaatto, jolloin hänen oli lähdettävä viemään mahaportin kouristumasta kärsivää pariviikkoista poikavauvaa yöjunalla Lastenlinnaan Helsinkiin. Junassa ei ollut tilaa. Vappu ja vauva sijoitettiin täyden makuuvaunuosaston vetoiselle lattialle huovan päälle. Koko yön Vappu piti vauvaa sylissään ja koetti valuttaa tipan kerrallaan nestettä suuhun. Mutta hengissä tultiin perille Arvo Ylpön hoiviin. Lapsi pelastui, ja Vappu sai ihanan jouluaterian sairaalan ruokasalissa.
Taksikuskeista tuli syrjäseuduilla pakostakin luottoihmisiä ja neuvokkaita työtovereita kiperissä tilanteissa. Näyttää siltä, että maaseututaksien on syytä varautua samoihin tehtäviin myös tulevaisuudessa.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
