Heikki Turusen Simpauttaja (1973) on nostettu koko 1900-luvun parhaaksi kotimaiseksi esikoisteokseksi. Lopullisesti romaanin aseman suurena maaseudun murroksen tulkkina naulasi paikalleen Veikko Kerttulan loistava elokuvasovitus muutama vuosi myöhemmin.
Simpauttaja kertoo sotien jälkeisestä Suomesta. Sodan jälkeinen aika ulottui pitkälle 1970-luvulle, sillä debriefingin ja traumahoitojen sijaan suuri joukko sodasta palaavia miehiä laitettiin raivaamaan tilaa kylmään korpeen. Neljännesvuosisadan raadannan palkka oli se, että tehty työ oli laitettava pakettiin ja laudat oviin. Ainakin lapset lähtivät etsimään onneaan, tai ainakin työtä, Ruotsista.
Simpauttaja päättyy siihen, että taiteellisesti herkkä puunaisten veistäjä Otto Ryynänen viedään mielisairaalaan väärin perustein raiskauksesta syytettynä.
Romaani jatkuu verevänä ja kielellisesti rikkaana siitä, mihin tarina 41 vuotta sitten päättyi.
Heikki Turunen löysi esikoisromaaninsa aiheen 1960-luvun lehtimiesvuosinaan joensuulaisessa Karjalan Maassa. Myös Otolla oli oikea esikuva ja Turunen kuuli vasta pari vuotta sitten hänen tehneen itsemurhan menemällä junan alle. Tästä lähti syntymään Simpauttajan jatko-osa Karjalan kuningas ja lopputulos on Turusta parhaimmillaan.
Pääosin romaani jatkuu verevänä ja kielellisesti rikkaana siitä, mihin tarina 41 vuotta sitten päättyi.
Toisella tasolla se on Oton itsensä kirjoittama hulluutensa historia, se Karjalan kuningas. Syntyy kuva huippulahjakkaasta nuorukaisesta, joka onnettomuudekseen syntyi väärään aikaan tai ainakin väärään paikkaan lantakasoja levittämään sodan kovettaman tyranni-isän ärähtelyjen säestyksellä. Naisen kaipuu polttaa, tunteiden tulkkina toimivat suomalaiset tangot, mutta ensirakkaus on petollinen ja Otto ajautuu veistämään puusta unelmiensa naisen.
Turunen yhdistää mestarillisesti romaanin kaksi elementtiä. Oton tilinteko hulluutensa synnystä on niin ajateltu ja analyyttinen, että pakko siinä on olla mukana myös veljessielun, vuonna 1945 Pielisjärvellä syntyneen Turusen omaa tarinaa.
Simpauttajasta suoraan jatkuva Ryynäsen Impan tarina taas on turusmaisen burleskia ilotulitusta, kun mukaan tulee naapurikylän Marrilan miniä, Romanovien sukulaiseksi sanottu Jelena, joka sekoittaa miesten päät ja pistää juoruämmät papattamaan. Mutta olisiko Jelenasta myös hyötyä, kun käynnissä on kahden kylän välinen pudotuspeli kansakoulujen lakkauttamisissa?
Ajatuksena Simpauttajan jatko-osa voi tuntua viime vuosina vähälle huomiolle jääneen kirjailijan epätoivoiselta yritykseltä nousta pinnalle vielä kerran. Näin ei onneksi ole. Turunen tuntee nykykirjallisuudesta unohdetun kansan ja tietää, millaisten kärsimysten kautta modernia Suomea on rakennettu. Niin vain rehevän kielen maalainen näytti vielä ainakin yhden kerran latte-Suomelle, mistä suuret tarinat on tehty.
Heikki Turunen: Karjalan kuningas. WSOY 2014. 331 sivua.
uutiskirje 