Taide on vasara!
Monen mielestä taide tulee taiteeksi vasta koettuna. Näin taide on aina kommunikaatiota, halusi taiteilija sitä tai ei. Taide tuottaa aina myös lisää kommunikaatiota. Taiteesta puhutaan.
Vastaavasti yhteiskunnallinen taide on aidosti yhteiskunnallista vasta, kun se tuottaa yhteiskunnallisia seuraamuksia, ei pelkkänä eleenä. Harva kuitenkaan uskoo, että taide voisi suoraan muuttaa maailmaa. Minimissään sen pitäisi kuitenkin pystyä aloittamaan, ylläpitämään ja suuntaamaan yhteiskunnallista keskustelua.
Nuori nykytaide on 2000-luvulla tuntunut menevän koko ajan yhteiskunnallisempaan suuntaan, mutta poliittiseksi leimautumista vierastetaan. Vanhoista poteroista – varsinkin suomalaisen taiteen 1970-luvun rajalinjoista – on haluttu päästä eroon, ja harva nimittää taidettaan poliittiseksi. Yhteiskunnallinenkin koetaan usein nimenomaan henkilökohtaisena, vaikka jo 1960-luvun radikaalifeminismi opetti meille sloganinsa: ”Henkilökohtainen on poliittista”.
Viime vuosina on taidemaailmassa virinnyt kollektiivista toimintaa, joka pyrkii yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Erityisesti valokuva tuntuu sopivalta välineeltä. Suomen valokuvataiteen museo on lähtenyt tukemaan tätä liikehdintää. Esimerkiksi hyrynsalmelainen Mustarinda-yhdistys, jonka ”tarkoitus on edistää kestäviä arvoja ja elämäntapaa, ekologista ja kulttuurista monimuotoisuutta sekä eri taiteen- ja tieteenlajien, erityisesti nykytaiteen asemaa”, kuratoi viime keväänä ekologisiin teemoihin kriittisesti pureutuneen Helsinki Photography Biennialiin omana osuutenaan luontokuvamme ja -suhteemme kehitystä kriittisesti arvioivan osion.
Vuoden 2015 alussa museolla tullaan ehkäpä näkemään uuden perinteen ja instituution alku. Silloin käynnistyy ensimmäinen Poliittisen valokuvan festivaali, jota on ollut ideoimassa muun muassa valokuvataiteilija Sanni Seppo.
”Haluamme kannustaa valokuvaajia ja yleisöä osallistumaan kuvien ja taiteen keinoin yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttamiseen”, toteaa museon intendentti Anna-Kaisa Rastenberger, joka on ollut mukana festivaalia ideoivassa ryhmässä.
Juuri nyt museo on antanut tilojaan yhteiskunnallisen elokuvan ja taiteen festivaalille Lens Politicalle. Kuvataideakatemian piirissä vuonna 2005 syntynyt festivaali ilmoittaa tärkeimmäksi tavoitteekseen ”toimia keskustelunavaajana ja tarjota matalan kynnyksen foorumi yhteiskunnalliselle pohdiskelulle ja kannanotoille”.
Lens Politican keskeinen keskeisin sisältö muodostuu elokuvista, joita esitetään Helsingissä kolmena päivänä 21.–23.11. Festivaalin kuvataideosuudesta vastaa kanadalainen valokuvaaja Jonathan Hobin (s. 1979), jonka näyttely Lastenhuoneessa on esillä Suomen valokuvataiteen museossa.
Yhteiskunnallisen valokuvan voima on perinteisesti perustunut sen dokumentaarisuuteen, todistusvoimaan – vaikka tiedämmekin, että kuvia on manipuloitu aina. Esimerkiksi viime vuosina supertähdeksi noussut, ympäri maailman heikkoja puolustava Meeri Koutaniemi on kuvannut maasai-heimon ympärileikkauksia, pakolaisia thaimaalaisella kaatopaikalla, köyhiä kalastajia Ghanassa sekä hiv-positiivisia transsukupuolisia intiaaneja Meksikossa. Hänen kuviensa totuusarvosta ei ole käyty keskustelua, mutta kurjuuden estetisoinnista on kylläkin puhuttu.
Hobin ei puolestaan dokumentoi. Jos hän puhuu totta, hän pyrkii tekemään sitä vain yleisellä tasoilla, ei yksittäisillä kuvilla. Hän nimittäin lavastaa kuvansa.
Lastenhuoneessa-sarja koostuu kuvista, joissa Hobin on houkutellut lapsia mukaan karmaisevaan leikkiin: esittämään ikoniseksi muodostuneita tragedioita. Mukana on muun muassa WTC-tornien tuho, irakilaisen Abu Ghraibin vankilan kidutusskandaali ja meillä Suomessa tuntemattomampi ja käsittämättömämpi kuusivuotiaan yhdysvaltalaisen lapsimissi JonBenét Ramseyn seksuaalinen murha. Tällä hetkellä 17 kuvasta koostuvasta sarjasta on Helsingissä esillä yhdeksän.
Hobinin lavastamat kuvaelmat (elävä taulu, tableau vivant) ovat makaabereita ja epäilemättä suurimmalle osalle katsojia vastenmielisiä. Tämä on tietenkin niiden tarkoituskin. Teoksillaan Hobin yrittää olla kahdella tavalla kriittinen ja yhteiskunnallinen: hän kritisoi sekä median tapaa käsitellä väkivaltaisia uutisia että tekopyhää suhtautumistamme lapsuuteen. Eksploitaatiosyytösten kohteeksi joutunut Hobin itse vakuuttaa, että lapsilla oli kuvauksissa hulvattoman hauskaa ja että heitä oli vaikea saada olemaan hymyilemättä.
Ymmärrän tämän oikein hyvin, koska olen sekä lapsi että isä, mutta Hobinin logiikka mättää: ei se, että lapsilla on hauskaa makaabereissa leikeissä oikeuta vangitsemaan heitä kuvaan, jonka kontekstia he eivät oikeasti ymmärrä.
Otetaan ihan konkreettinen esimerkki: jos Hobinista tulee joskus Warhol-luokan tähti, tulee siitä pikkutytöstä, joka esitti pikkuhousut nilkoissa itseään sukkahousuilla kuristavaa JonBenétiä, aivan yhtä vastenmielisesti Hobinin taiteellisen uran ja kunnianhimon uhri kuin JonBenétistä tuli uhri lapsimissityttären äidin ylikunniahimoisuudelle. Siitäkin voi tulla omana itsenään ikoninen, mutta totaalisen sairaalloinen kuva. Jo pelkästään tämä olisi liian kova hinta keskustelun herättämisestä.
Hobinin taide voi olla peili, joka heijastaa yhteiskuntaa kaikkine sairauksineen, mutta mehän tiedämme jo kaiken, mistä hän kertoo. Missään tapauksessa hänen taiteensa ei ole se vasara, jolla yhteiskuntaa muokataan, kuten Trotski (tai Majakovski tai Brecht) aikoinaan taiteen tehtävän ilmaisi.
Kirjoittaja on toimittaja ja taidekriitikko. Otso Kantokorven Taide on vasara -palsta ilmestyy Kansan Uutisten Viikkolehdessä kerran kuukaudessa.
uutiskirje 