Neuvostoliittolainen työn sankari Aleksei Stahanov teki elokuun lopussa 1935 yhden yövuoron aikana malminlouhinnan maailmanennätyksen louhimalla paineilmavasaralla 102 tonnia hiiltä normin ollessa 7 tonnia. Ylitys oli 14-kertainen.
Tämmöiseen suoritukseen tarvittiin kavereiden ”apua”, mutta se on sivuseikka tässä tarinassa. Neuvostoliitto näki työmies Stahanovin suorituksessa ideologista potentiaalia ja näin sai syntynsä stahanovilaisuus – sankarisuorittamisen kulttuuri.
Stahanovilaisuus levisi kaikille elämänalueille ja sai lopulta hyvinkin absurdeja piirteitä. Esimerkiksi teatteriesityksiä saatettiin arvioida tapahtumien määrän mukaan: mitä enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita, niin sitä parempi esitys.
Suomessa liian moni voi tosi pahoin.
Näitä stahanovilaisia mallityöläisiä hypetettiin lehdissä, elokuvissa ja kirjallisuudessa. Ja paineita tuli. Kantaakseen he saivat työn sankarin raskaan ja velvoittavan viitan.
Stahanov itse alkoholisoitui, joutui mielisairaalaan ja kuoli hylättynä keuhkojen ja sydämen vajaatoimintaan vuonna 1977. Eikä Stahanov ollut varmasti ainoa, joka romahti henkisesti jatkuvasti kohonneiden suorituspaineiden alla.
Virallisen Neuvostoliiton oli hyvin vaikea tunnustaa stahanovilaisuuteen liittyvät ongelmat. Nämä tietenkin rapauttivat jo ennestäänkin kuralla ollutta moraalia. Vasta 1988 Komsomolskaja Pravdassa myönnettiin, että Stahanovin omatkin saavutukset oli vääristelty ja saavutettu muiden avustuksella.
Amerikkalainen, Ronald Reaganin aikana energiajätiksi noussut, Enron tuli tunnetuksi kahdesta asiasta: ”rankkaa ja potki pois” (rank-and-yank) -yritysideologiastaan ja johdon kaiken ymmärryksen ylittäneestä ahneudesta. Enron käytti hyväkseen uusliberalismin tarjoamia rajattomia riistämisen vapauksia ja otti ohjenuorakseen ahneuden maksimalisoinnin ja legitimoinnin.
Ahneuden ylistys on oivallisesti sanoitettu Wall Street -filmissä Gordon Gekkon puheeseen, jonka sanoman voi kiteyttää seuraavasti: ahneus on hyvä, ahneus on oikein, ahneus toimii.
Puhtaasti lyhytnäköistä taloudellista hyötyä palvelemaan Enron kehitti säälimättömän rankkaa ja potki pois -johtamisideologiansa. Lähtökohtana on yksittäisten työntekijöiden suoritusten jatkuva kontrollointi ja mittaaminen. Kerran vuodessa mittauksissa heikoimmin menestyneille 10 prosentille näytettiin ovea ja sen jälkeen eloonjäämiskamppailussa alkoi uusi sykli.
Eikä siinä vielä kaikki. Häviäjät piti kaiken lisäksi julkisesti häpäistä julkaisemalla heidän kuvansa ja nimensä kaiken kansan ihmeteltäväksi.
Nykyäänhän tätä typeryyttä saadaan katsoa televisiosta useina tosi-tv-versioina. Uusliberalistit mielellään perustelevat jatkuvaa raastavaa kilpailuttamista evolutionaarisilla näkökannoilla, ja sillä tavalla uskottelevat meille, että se on luonnollista ja luonnollisena suorastaan välttämätöntä. Enron koki täydellisen moraalisen haaksirikon ja konkurssin vuonna 2001 ja vei mennessään samaan uusliberalistiseen huumaan sortuneen Arthur Andersenin tilintarkastusyhtiön.
No miten Stahanov ja Enron liittyvät sitten Suomeen? No siten, että Stahanovin ja monen uupuneen suomalaisen kohtalot muistuttavat toisiaan: uupumista yhä suuremmaksi paisuvan työkuorman ja odotusten edessä, mielenterveys- ja päihdeongelmia ja kohtuuttoman monen kohdalla ennenaikainen kuolema. Käytyä ahneuskeskustelua tuskin on tarpeen tässä referoida.
Eihän suomalaisen yritysjohdon ahneus USA:n mittapuihin yllä, mutta suunta on sama vaikka pelikenttä onkin pienempi.
Oy Suomen uusliberaalissa toimintakulttuurissa on vallalla avoin häpeämätön ahneus, maaninen suorittaminen ja yksilöiden suoritusten pakonomainen kontrollointi. Koko elämä on yksi suuri suoritus: koulu ja työ, harrastukset ja vapaa-aika, itsensä loputon kehittäminen ja ihmissuhteet, terveys ja sairastaminen.
Kaikkea myös mitataan, ja kun jokin kokonaisuuden kannalta toisarvoinen mittari, kuten esimerkiksi Pisa-tulokset, heilahtaa vähänkään väärään suuntaan, niin kaikki panikoivat.
Hälyttäväähän suoritus-Suomessa on se, että niin koulutuksen kuin työelämänkin tehokkuustilaston kärkipäässä jatkuvasti olevassa Suomessa on järkyttävän paljon tähän raastavaan suorittamiseen liittyvää henkistä ja fyysistä pahoinvointia. Suomessa liian moni voi tosi pahoin.
Pahoinvoinnin syiden ymmärtämistä hämärtää meille ujutettu uusliberalistinen harhaoppi, jonka mukaan kukin ihminen on oman onnensa seppä ja kukin on ansainnut oman kohtalonsa. Harhaoppi se on jo yksinkertaisesti siksi, että ihminen on sosiaalinen eläin ja täysin riippuvainen toisista lajitovereistaan kaikilla elämän osa-alueilla, etenkin työelämässä. Vuorovaikutus ja jakaminen ovat tehokkaan, terveen työyhteisön avainsanat, ei keskinäinen pudotuspeli ja panttaaminen.
Vallitsevassa ideologiassa talouselämän ja viime kädessä koko yhteiskunnan epäonnistumiset kaadetaan yksilöitten niskaan ja yksilöt syyllistetään siitä, että he eivät kilpailussa pärjää. Hyvin usein tähän pärjäämättömyyteen haetaan lääketieteellinen syy ja useimmiten se löytyy psykiatriasta. Kohta meillä on kahden kastin kansakunta – lahjakkaat menestyjät ja erilaisista häiriöistä kärsivät epäonnistujat (Paul Verhaeghen alustus 30.11.2013, Therapeia-Säätiö, Helsinki).
Menestyjät nähdään superpersoonina ja superlahjakkuuksina kun taas ulos-rankatut luokitellaan psyykkisesti häiriintyneisiin, esimerkiksi masentuneiksi tai persoonallisuushäiriöisiksi. Häiriölista sai taas lääketeollisuuden myötävaikutuksella täydennystä uuden tautiluokituksen (DSM-V) myötä.
Nyt surukin kuuluu jo patologisiin ilmiöihin. Siitä seuraa, että surun hoitaminen suremalla on vanhanaikaista ja jatkossa surevan ihmisen on tartuttava pilleripurkkiin samalla tavalla kuin syrjäytymisen aiheuttamasta yksinäisyydestä ja sosiaalisesta deprivaatiosta kärsineet kanssaihmisensä.
Vanhuushan on patologisoitu jo ajat sitten, koska vanhus ei ole tuottava yksilö. Tässä uudessa luokkajaossa lääketeollisuus ja terveysteollisuus ovat luonnollisesti suurimmat voittajat ja harmaa keskiluokka suurin häviäjä, sillä heidän asemansa on jatkuvasti uhattuna.
USA:sta onkin jo jonkin aikaa kantautunut viestejä keskiluokan jatkuvasta hupenemisesta ja kilpailun kelkasta tippuneiden määrän lisääntymisestä. Ei ole minun ajatukseni, että tällainen kehityskulku vaarantaa pitkässä juoksussa yhteiskuntarauhan.
Viime kädessä sekä neuvostoliittolainen stahanovilaisuus että amerikkalainen enronilaisuus tuhoutuivat niiden taustalla vaikuttaneisiin valtiollisiin ideologioihin, niihin suuriin tarinoihin – Enron uusliberalistiseen säätelemättömän kilpailun pseudotieteellisesti perustellun ahneuden autuaaksitekevyyteen ja Stahanov pyyteettömän isänmaalleen uhrautuvan sosialistisen työn sankarin myyttiin.
Miksi olemme niin hitaita ottamaan oppia muiden virheistä emmekä ota todesta tutkimuksiakaan, jotka selkeästi osoittavat että pienet tuloerot tuovat kokonaisvaltaista hyvinvointia (Wilkinson & Pickett, Tasa-arvo ja hyvinvointi: Miksi pienet tuloerot koituvat kaikkien hyväksi. HS kirjat, Helsinki)?
Kansakunnan kestävä hyvinvointi ja menestys voi syntyä vain rakentavan vuorovaikutuksen, luovuuden ja keskinäisen luottamuksen sekä oikeudenmukaiseksi koetun tulonjaon varaan. Vanha totuushan on, että riitelyssä häviävät kaikki osapuolet, kilpailussa on vain voittajia ja häviäjiä, mutta yhteistyössä voittavat kaikki. Yhteistyö ja vuorovaikutus on se näyttämö, jossa ihmisten aito kehittyminen tapahtuu ja jossa tuloksellisen toiminnan ja menestyvän yrityksen välttämätön tekijä, synergia, muodostuu.
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja psykologi.
uutiskirje 
