Vuoden 2014 Nobel-kirjailijan, ranskalais-juutalaisen Patrick Modianon, 69, moderneissa teoksissa henkilöt tuntuvat olevan seikkailulla loputtomassa labyrintissa, elämän sumuisessa sokkelikossa, josta ei ole ulospääsyä.
Meistä jokainen on tämän sumun keskipisteessä, näyttää Modiano kirjoissaan tähdentävän. Totuus on siellä, missä kuljemmekin – toisessa maanosassa tai tutussa huoneistossa, tutussa seinäpaperissa. Kaikki on silti harhaa. Elämä on suuri sumu, jossa näkee vain lähellä olevat asiat, ja nekin ymmärtää huonosti – me kaikki olemme sumussa tanssivia varjoja varjojen joukossa.
Tällaisia eksistentialistisia ajatuskuvioita löytyy tuon tuostakin Modianon romaaneista, joista on suomennettu viisi: Kehäbulevardit (1972), Villa Triste (1975), Hämärien puotien kuja (1978), Nuoruus (1986) ja Kadonnut kortteli (1987). Kaikki teokset ovat Jorma Kaparin suomennoksia. Teoksen Hämärien puotien kuja suomennoksesta Kapari sai valtion kääntäjäpalkinnon.
Modiano on saanut Nobelin lisäksi useita kirjallisia palkintoja – Kehäbulevardeista hän sai Ranskan akatemian suuren romaanipalkinnon 1972 ja Hämärien puotien kujasta Goncourt-palkinnon 1978.
Noidankehässä
Viehtymys kryptisiin palapeleihin ja toisaalta juurien etsimiseen tulee esille kaikissa Modianon romaaneissa. Kertomusten todellisuus on salaperäisen pinnan alla, huuruisten kapakoiden kätköissä, aavistuksissa.
Elämää hallitsee irrationaali epävarmuus ja vieraus. Ihmiset ovat tuttuja, mutta eivät silti tunne toisiaan – tai edes itseään. Heidät on pudotettu maailmaan kuin outoon atavistiseen uneen. Nämä ihmiset ovat useimmiten juutalaisia, jotka pakenevat paikasta toiseen puristavassa noidankehässä
Kadonnut isä, hämärä menneisyys, muukalaispassit ja henkilöpaperiväärennökset, emigraatio, rikolliset, oudot aateliset, pelko, pako, identiteetin kiivas etsintä, epäilykset, pidätykset, kuvitelmat – siinä aiheita ja aihelmia, jotka toistuvat Modianon teosten sivuilla.
Lumi, sumu, muukalaisuus
”Minä en ole mitään. Vain läpikuultava siluetti tuona iltana erään kahvilan terassilla.”
Näin alkava Hämärien puotien kuja on asetelmaltaan tuttua Modianoa: päähenkilö Guy Roland on menettänyt muistinsa saksalaismiehityksen aikana ja etsii menneisyyttään maasta ja maanosasta toiseen. Löydetyt valokuvat eivät johda kuin uusien kysymysten äärelle. Päähenkilö tuntee olevansa yhä enemmän muukalainen.
Erään alppimajan lyyrisesti kerrotut tapahtumat, jotka liittyvät Rolandin ja hänen rakastettunsa yritykseen päästä Sveitsin rajan yli talvella 1943, ovat johtaneet Rolandin muistikatoon ja siten myös hänen myöhempiin tutkimuksiinsa.
Lumi ja sumu ovat romaanissa varsin keskeisiä temaattisia käsitteitä.
Tässä kirjassa kuten usein muulloinkin Modiano käsittelee toisen maailmansodan miehitysaikaa Ranskassa.
Arvoitukset
Tyylittelijänä Modiano on ehdottoman varma ja älyllinen kirjoittaja. Toisaalta häntä on arvosteltukin siksi. Modianoa on vaikea saada kiinni mistään varsinaisesta rikkeestä tai kirjallisesta kömmähdyksestä – ehkä juuri tämä seikka yhdessä romaanien arvoituksellisen maailmankuvan ja selittämättömän perusmerkityksen kanssa on saanut jotkut kriitikot närkästymään, kun kirjailijalle jaeltiin peräkkäin Ranskan toinen toistaan arvostetuimpia kirjallisuuspalkintoja.
Ärtymystä on aikoinaan aiheuttanut sekin, että Modiano on pyrkinyt tarkoin varjelemaan persoonallisuuttaan. Hän on ollut poissa kirjallisista seurapiireistä – ja antanut erittäin niukkoja ja pidättyviä haastatteluja.
Edes kirjailijan syntymävuotta ei aluksi varmuudella tiedetty julkisuudessa: se on joissakin lähteissä1942, toisissa 1947 ja joissakin taas 1945 – joka on todellinen. Ainakin Modiano on salaperäisyydessään omien romaanihenkilöittensä kaltainen.
Tiedetään myös, että Modianolla on kirjava tausta, legendan kaltainen. Tämä kaikki näkyy tavalla tai toisella Modianon tuotannossakin – vaikka sitten vain pelkkinä muistumina, ikään kuin kuun heijastuksina esineitten pinnalla.
Sähköbiljardipallot
Romaanissa Hämärien puotien kuja on loistavia kuvauksia Pariisista, yksityiskohtaisia ja tiiviitä selvityksiä rakennuksien fasadeista, puistoista, bulevardeista, katoista ja maisemista, joiden seassa kirjan henkilöt vaeltavat kuin sähköbiljardipallot törmäten joskus toisiinsa.
”Tähän asti kaikki on vaikuttanut niin kaoottiselta, niin pirstoutuneelta… palasia, hiukkasia jostakin, tuli äkkiä tutkimusteni aikana mieleeni… Mutta loppujen lopuksi, sitähän se ehkä on, elämä…”
Omalla tavallaan Modiano on romantikko – etsimässä kadonnutta aikaa ja kadonnutta rakkautta, josta on jäljellä enää tuskin tulikärpäsen lennon jättämän valojuovan vertaa.
Ja elämämme, eikö sekin haihdu yhtä nopeasti iltaan kuin lapsen murhe, Modiano kyselee romaaninsa lopuksi.
Kadonneen ajan rakkaus
Villa Triste -romaanin palapeli rakentuu Kehäbulevardien tavoin muistojen ja menneisyyden kehään.
Modianon tekniikka on seuraava: kirja alkaa täsmällisellä deskriptiolla maisemasta ja rakennuksista, jotka ovat hiukan muuttuneet siitä kun päähenkilö on joskus 18-vuotiaana tässä kaupungissa käynyt. Kerronta lipuu elokuvamaisesti rautatieasemalle ja kuin varkain ihmisvilinään, josta äkkiä erottuu tuttu hahmo. Tämän miehen nimi on René Meinthe. Kahdessatoista vuodessa hän on kovasti vanhentunut.
Päähenkilö löytää tästä johtolangasta kadonneen ajan uudelleen kaikkine kysymyksineen. Hän sukeltaa menneisyyteen – nyt 30-vuotiaana – tässä Sveitsin rajan lähellä sijaitsevassa kylpyläkaupungissa, ”josta tuli nukkuva pikkukaupunki lokakuun lopussa”. Modianon rekonstruktio muistuttaa kuluneen magnetofoninauhan ääntä: vuoroin kirkasta, vuoroin aivan sameaa tai tyystin hiljaista – mutta koko ajan kipeää.
Tärkeälle paikalle sekä kirjan alkuun että loppuun Modiano on sijoittanut johdonmukaisesti Pariisin keskiyön pikajunan: kiskot vievät kotikaupunkiin, mutta elämä on kuin unta, se liikkuu ja jättää jälkeensä katkonaisia muistikuvia tärkeiltä pysähdyspaikoilta. Jäljelle jää tunne, tuntematon minuuden dimensio tai pelkkä olemassaolo.
Turhaan Tuukka Kangasluoma ei kirjan johdannossakaan ole hipaissut Camus’ta. Puhutteleva on myöskin Dylan Thomasilta lainattu motto: ”Kuka sinä olet, sinä varjojen näkijä?”
Romaani on sijoitettu 60-luvulle, Algerian sodan aikoihin. Tämä merkitsee nimetöntä uhkaa, agentteja, valtiollisia poliiseja, salaisia verkostoja – ja pelottavia yöpuheluja osteopaatti Meinthen taloon, jonka valkeaan puuporttiin on kömpelöin mustin kirjaimin maalattu VILLA TRISTE.
Sielu, surullinen huvila
Modiano on kehittänyt persoonallisen kirjoitusmetodin. Hänen yksinkertainen, älykäs ja lähes eleetön diktionsa vie eteenpäin kerrontaa, joka kaartaa yhä syvemmälle muistojen sumuun.
Lyhyellä lauseellaan ja behavioristisella tarkkailullaan kirjailija ei pyri suinkaan osoittelemaan elämän yksinkertaisuutta vaan sen moninaista valheellisuutta, kerroksellista ulkokuorta, jonka alla on todellinen elämä, tämän varjoelämän aivan muualla liukuva ydin.
Modiano on moderni eksistentialisti, jonka lyhytmuotoinen proosa on intellektuellin tien etsintää omaan sakeaan sielunkerrokseen, siihen surulliseen huvilaan, jonka ikkunat aukeavat moneen suuntaan, moniin sumuihin.
Modianon ihmiset ovat tässä maailmassa pahasti eksyksissä, mutta heidän elämänsurunsa soinnissa on jotakin pehmeää ja kirkasta, kuulasta melankoliaa.
uutiskirje 
