Arnaldur Indriðason kirjoitti yhdeksän erinomaista dekkaria vanhasta ja väsyneestä reykjavikilaispoliisi Erlendur Sveinssonista. Niistä viimeisessä hän tappoi antisankarinsa, mutta sarja jatkuu edelleen. Arnaldur aloittaa sen tavallaan alusta siirtymällä dekkarissa Reykjavikin yöt 1970-luvulle, jolloin Erlendur aloitteli uraansa järjestyspoliisissa.
Uusi kirja ei tunnu lainkaan vanhan lämmittämiseltä, vaan siirtymä Erlendurin nuoruusvuosiin toimii hyvin.
Nuori järjestyspoliisi kiinnostuu ohuesti tuntemansa alkoholistin kuolemasta, joka näyttää tavalliselta kännipäissä sattuneelta hukkumisonnettomuudelta. Arnaldurin aiempia kirjoja lukeneet tietävät jo, miksi Erlendur on pakonomaisen kiinnostunut kadonneista ihmisistä ja jotenkin kadonneelta tuntuu kodittomaksi ajautunut ja hukkunut Hannibalkin. Erlendur alkaa selvittää vapaa-ajallaan, miksi mies ajautui rappiolle ja törmää tämän kuoleman kanssa samaan aikaan tapahtuneeseen katoamiseen.
Rikokset ovat maanläheisiä ja ”tavallisia”.
Reykjavikin yöt on verkkaista rikostutkintaa, jonka rinnalla Erlendur asettelee oman elämänsä palasia niille paikoille, jotka tulivat tutuiksi noin kymmenen vuoden aikana Rämeestä Menneet ja kadonneet -romaaniin. Muodikkaaseen nordic noir -genreen Arnaldurin dekkarit eivät oikein istu. Rikokset ovat maanläheisiä ja ”tavallisia”, kerronta rauhallista kuin vanhoissa niin sanotuissa salapoliisikirjoissa.
1970-luvulle Arnaldur paikantaa romaania pistämällä poliisit kiistelemään siitä, onko Slade parempi kuin Procol Harum ja kuvauksilla ajan esineistöstä, kuten Erlendurin möhkälemäisestä mustasta puhelimesta, jossa on metallinen valintakiekko.
Vakiintuneen dekkarisarjan käynnistäminen uudelleen eri kohdasta on mielenkiintoinen veto, joka toimii ainakin islantilaispoliisin tapauksessa. Miltähän maistuisi nuori Wallander?
Arnaldur Indriðason: Reykjavikin yöt. Suomentanut Marjakaisa Matthiasson. Blue Moon 2014.
256 sivua.
uutiskirje 