Näin kuuluu taidegraafikko ja performanssitaiteilija Outi Heiskasen, 77, anarko-naivistinen elämänfilosofia.
Kun ihminen on Helsingin yliopiston kunniatohtori, akateemikko ja Suomen Leijonan ritarikunnan jäsen, voisi odottaa tiettyä akateemista pönötystä.
Mutta pois kaikki turhantärkeys Vehmaan tyttö Heiskasesta (o.s. Kanervo)! Hänet tunnetaan taiteilijanimellä Heis – ja kuvataiteemme moniottelijalla on myös kahdeksan sivupersoonaa.
Tehtäväni on nyhtää näkyväksi sellaista, mikä ei näy.
”Muka akateemikko – minä olen pelkästään akka dementikko eli huonomuistinen akka. Olen yrittänyt epätoivoisesti päästä eroon arvonimestäni, tarjota sitä kavereilleni ja vaikka mitä.”
Kun kuuntelee Juha Karikosken kirjoittamaa ja ohjaamaa radiodokumenttia Heiskasesta, tuntuu, kuin äänessä olisi kokonainen hullunkurinen perhe. Välillä puhjetaan laulamaan ja riimittelemään loruja uusiksi.
Heiskasen, Pekka Nevalaisen, Hannu Väisäsen ja Mirja Airaan 1970-luvun projekteihin kuului Record Singers -taiteilijaryhmä.
”Se alkoi niin, että keksimme kiusata miestäni laulamalla kilpaa äänilevyjen kanssa. Kun maalta tuli taiteilijoita, rupesimme mainostamaan heidän näyttelyavajaisiaan Record Singersin esityksillä”, Heiskanen muistelee dokumentissa, joka esitetään ensi torstaina.
Record Singersistä oli vain lyhyt matka Bellinin akatemiaan, toiseen poikkitaiteelliseen projektiin. Akatemia piti yllä omaa kirjastoa, teki filmejä, järjesti performansseja ja julkaisi omakustanteita autonomisen Riepukulkusäätiön nimissä.
Korttipakka ja kotipihan eläimet
Kaikki alkoi kotipihan eläimistä. Kun Suomi ajautui talvisotaan, kaksivuotias tuleva akateemikko oli juuri kotiutunut Vehmaaseen Varsinais-Suomeen. Eläinlääkäri-isästä sukeutui yöt ja päivät töitä tekevä ihmekirurgi, jota vietiin sairastuneiden tai pommituksissa haavoittuneiden eläinten tykö. Outi-tytär pääsi usein saman reen kyytiin, karhuntaljan suojiin.
Niinpä nelivuotiaana aloittaneen kuvataiteilijan varhaisissa piirroksissa esiintyivät hevoset, kanat, kukot ja lehmät, jotka oli kuvattu anatomisesti oikein.
Lapsuudenkaverien isät olivat kaikki kommunisteja, mutta hiihtivät sotimaan Josif Stalinia vastaan. Kanervoiden kulttuurikodissa oltiin porvarillisia, sivistyneellä tavalla: isä luki lapsille ääneen Kalevalan ja Aleksis Kiven kootut, äiti soitti läpi maailman taidemusiikkia.
”Opin tekemään hyvin pienenä paperinukkeja. Isä luki meille aina iltasadun. Yhtenä iltana hän ei lukenutkaan, ja olin siitä ihan onneton. Menin tikapuita pitkin katsomaan alakerran ikkunasta. Aikuiset pelasivat korteilla, joihin oli kuvattu setiä ja tätejä. Ilahduin valtavasti: hekin leikkivät paperinukeilla!”
Lapsuudenkodin korttipeli johti, paitsi Heiskasen elinikäiseen pasianssiharrastukseen, myös taidekirjaan Korttitalo (Bellinin akatemian julkaisuja 2, 1980).
Ylipäänsä Heiskasen elämässä ja tekemisissä yhdistyvät mutkaton, arkinen kotikutoisuus ja filosofinen maailmankaikkeuden mittailu.
Taideakatemiaan pyrkiessään Heiskasella oli lehtiössään vasikoita. Mallit olivat isän navetasta. Läpimurtonsa graafikkona Heiskanen teki teoksella Punatukkainen tyttö (1974). Se sai inspiraationsa taiteilijan esikoistyttären Mettin syntymästä.
Aurinko nousee Kaukoidästä
Taideakatemiassa Heiskasesta tuli alan legendan, professori Pentti Kaskipuron (1930–2010) oppilas.
”Kaskipuro, tuo miehinen putkiaivo, joka oli juurruttanut itseensä perinteisen taidegrafiikan historian, osoittautui hengittäväksi avaruusmakaroniksi. Hän hyväksyi tekemäni muutokset”, Heiskanen sanailee.
Heiskasen omimmaksi ilmaisumuodoksi muodostuivat pienikokoiset metalligrafiikkatyöt, jotka esittävät ihmisiä, eläimiä tai taruolentoja. Tunnelma on usein sadunomainen, mystinen tai maagisrealistinen. ”Tehtäväni on nyhtää näkyväksi sellaista, mikä ei näy.”
Maailman gallerioita ja biennaaleja ovat kiertäneet myös varsinaisten grafiikkatöiden ympärille versoneet kollaasit, installaatiot, veistokset, nuket ja valokuvat.
Ylipolitisoituneella 1970-luvulla monet kuvataiteilijat kuuntelivat itänaapurin oppeja. Heiskasen aurinko nousi idempää: hän matkusteli Mongoliassa, Intiassa ja Pakistanissa. 1980-luvulla mukaan tulivat Tiibet ja Nepal.
Heiskanen uskoo Jumalaan, mutta pitää järjestäytyneitä uskontoja taivaallisen ilmoituksen inhimillisinä tulkintoina.
”Tiibetin pyhällä Kailas-vuorella, 5 600 metrin korkeudessa, ne entiset ukot ovat kai jotenkin olleet tietoisia kaikkeudesta. Olen vähintään yhtä fennomaani kuin isoisäni, mutta samalla olen tellustellut paljon eri maailmoissa ja kulttuureissa.”
Kesäyön akatemia
Absoluuttisen epäpoliittiseksi ”sydämen kommunistiksi” tunnustautuva Heiskanen haluaa tehdä töitä kaikkien ihmisarvon ja mielipiteenvapauden eteen. Länsimaisen kulttuuri-ihmisen ei tule saarnata luonnonkansoille, mitä on edistys.
”Minusta on tullut primitivisti ja jossain määrin lukutaidon vastustaja. Tiibetin ja Nepalin lammaspaimenien keskuudessa näkemäni luontoyhteys on jotain uskomattoman arvokasta.”
Yhtä lailla inspiroivat karut arktiset maisemat, Grönlannin jäävuoret tai Gotlannin vehreät luodot. Heiskanen on julistanut Gotlannin ”toiseksi kotimaakseen”.
Mystistä, panteistista luontoyhteyttä ei kuitenkaan tarvitse etsiä kotipihaa kauempaa.
”Nuorempana tapasin nukkua kesät hyttysverkon alla, katsoa pilvien lukemattomia muotoja ja kaikkia luonnon valööreja. Toiset kertovat käyneensä opiskelemassa Ranskan akatemiassa. Minä olen käynyt suomalaisen kesäyön akatemian.”
Oppia pitää jakaa eteenpäin. Vuonna 2011 Heiskanen osti lapsuudenkotinsa, Vehmaan Vinkkilän vanhan eläinlääkärintalon. Samalla Heiskanen sai jälleen uuden taiteilijanimen, ”oheishenkilö”.
Heiskasella ja hänen tuotannollaan on nyt kaksi tukikohtaa: Lallukan taiteilijakoti Helsingissä ja Oheistaidekoti Vehmaalla. Sen grafiikkaverstaalla järjestetään kursseja ja työpajoja. Poikkitaiteelliseen pöhinään kuuluvat kirpputori, lastentapahtumat ja yhteistyö Hiskin Pimpulat -yhtyeen kanssa.
Hiskin Pimpulat soittaa amerikansuomalaisen siirtotyöläisen ja kuplettilaulajan Hiski Salomaan (1891–1957) tuotantoa. Salomaa on haudattu Vehmaalle.
Lallukka on kuitenkin myöhemmin keväällä menossa remonttiin. Heiskanen aikoo pysyvästi asettua elävään unelmaansa, Oheistaidekotiin. ”Inhimillinen velvollisuus on osallistua – vaikka risuja keräämällä.”
Materiaalia vielä moneen projektiin
Elokuvan ja TV:n monitoimimies Karikoskella on valmiina materiaalia Heiskasesta vaikka kuinka.
Karikoski tutustui haastateltavaansa 1980-luvun alussa, kummankin yhteisessä kantapaikassa Kosmoksessa. Siihen aikaan ravintolat sulkivat ovensa puoli yhdeltä. Kerran mentiin jatkoille Heiskasen ateljeeseen Fredrikinkadulle. Heiskanen piirsi Karikoskesta muotokuvan, joka jäi sille tielleen.
Syksyllä 2012 Karikosken avovaimo huomasi Heiskasen television keskusteluohjelmassa ja muistutti hakematta jääneestä piirroksesta.
Karikoski sopi tapaamisen anarkistisen akateemikon kanssa, menneitä muisteltiin. Pian koossa oli sata tuntia haastattelumateriaalia.
Lisäksi Karikoski teki TV-dokumentin Ripustus Heiskasen näyttelystä Wäinö Aaltosen museossa Turussa joulukuussa 2013. Takana on elokuvapuolen huippuosaajia, kuten kuvaaja, Aki Kaurismäen luottomies Olli Varja ja äänisuunnittelija Kirsi Korhonen.
Ripustus on editointia vailla, lopullinen rahoituspäätös on juuttunut Ylen byrokratiaan. Kävi miten kävi, Karikoski ei aio hedelmällisestä Heiskas-yhteistyöstään luopua.
– Halusin tehdä tästä radiomuotokuvastakin elokuvamaisen, ja rytmittää sitä muusikoilla, joilla on samankaltainen maailmankuva kuin Heiskasella itsellään: Juice Leskisellä, Leonard Cohenilla, Dave Lindholmilla, Edith Piafilla, Janis Joplinilla – sekä tietenkin Hiskin Pimpuloilla.
Radiodokumentti Todellisia tarinoita – Outi Heiskanen,
Yle Radio 1 torstaina 5.3. kello 22.05.
uutiskirje 
