Ajatus ruotsalaisesta esikoisjännäristä ei enää herätä samanlaista myönteistä uteliaisuutta kuin vielä viime vuosikymmenellä. Menestyksen myötä julkaisu- ja suomennoskynnys on selvästi alentunut ja moni dekkari tuntuu eilisen kopiolta.
Toisaalta sitten tulee erityisen myönteisiä yllätyksiä. Niihin kuuluu Joakim Zanderin Uimari, joka hylkää ruotsalaiskaavat. Tosin se toistaa kansainvälisen trillerin kaavoja, mutta tarina on onnistunut ja mikä tärkeintä, ajatuksia herättävä.
Sivullinen kasvottomien voimien takaa-ajamana on trillerin peruskuvio, jota jo Alfred Hitchcock varioi eri elokuvissaan. Yksi Zanderin sivullisista on sodankäynnin yksityistämistä tutkiva Mahmoud Shammosh, joka saa yhteydenoton vanhalta tuttavalta. Tällä on hallussaan tulenarkaa materiaalia Shammoshin tutkimusaiheesta sisältävä tietokone, jota myös CIA tavoittelee keinoja kaihtamatta.
Euroopan parlamentissa aiemmin työskennellyt Zander sekoittaa kuvioon myös europarlamentaarikon avustajan ja lobbarin – ja sitten mennään kovaa pitkin Eurooppaa ja lopulta Ruotsin ulkosaaristoon.
Tarinan kuljetuksessa ei siis ole mitään mitä ei olisi luettu kymmenistä muistakin trillereistä pelkästään 2000-luvulla. Zander kuitenkin nostaa kirjansa toiselle tasolle nimihenkilö Uimarin hahmossa. Hänen kauttaan Zander luotaa Yhdysvaltain käymän terrorismin vastaisen sodan juuria 1980-luvulle asti ja osoittaa, että Yhdysvallat itse on yleensä sytyttänyt sen tulilangan, jonka toisessa päässä on räjähdys.
Uimari on sukua Ilkka Remeksen parhaille ajankohtaistrillereille. Remes voisi ottaa siitä oppia, miten rakennetaan kokonaisempia henkilöitä ja rakennetaan piinaavan jännittäviä takaa-ajoja ilman jännityksen pilaavaa liioittelua. Samalla se on vankka osoitus siitä, miten hyvä muoto trilleri on kertoa oikeasti merkittävistä asioista.
Joakim Zander: Uimari. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2014. 381 sivua.
uutiskirje 
