Kun haastattelu tehdään Viron tasavallan 97. itsenäisyyspäivänä, on luontevaa aloittaa Baltiasta. Pekka Saurin romaanin Parempaa kuin seksi keskeinen antisankari, antaumuksellinen yleissäheltäjä Tero varastaa Warren Beattyn kameranjalustan Suurkirkon vasemmanpuoleisen kellotapulin katolta ja pui nyrkkiä Tallinnan neuvostomiehittäjille.
Eletään 1980-luvun alkua. Kekkonen on luopunut vallasta, Neuvostoliitto on vielä suuri ja mahtava. Helsinki kelpaa Hollywoodin kuvausryhmille korkeintaan pseudo-Leningradina tai -Moskovana. Beattyn osin Suomessa kuvaama vallankumousdraama Punaiset saa kolme Oscaria.
Pystyivätkö vihreät antamaan sivustatukea Baltian maiden itsenäisyysliikkeille, horjuttamaan valvontakomissiota ihmisten korvien välissä – sanomalla ääneen asioita, jotka rikkoivat ”Fraasikiven-Kepposen linjaa” vastaan?
– Varmaan siitä täytyy vähän kunniaa ottaa. Nyt Baltian maiden itsenäisyys on itsestään selvä asia. Halusin kirjallani muistuttaa, että vielä 1990-luvun taitteessa niin ei suinkaan ollut. Silloinen presidentti Koivisto oli huomattavan varovainen kannanotoissaan. Silloinen ulkoministeri Väyrynen lausui kuolemattomat sanansa: ”Viro ei täytä itsenäisen kansakunnan edellytyksiä”, Sauri, 60, linjaa.
Tuolloin Vihreästä liitosta oli tullut monien vaiheiden jälkeen kymmenen paikan eduskuntapuolue. Hallitukseen osallistumisesta ei ollut vielä tietoakaan.
– Meillä oli vapaus esittää näkemyksiämme ilman historian painolastia ja Tehtaankadun painostusta, silloinen puoluesihteeri ja puoluejohtaja muistelee.
Ideologiset väliinputoajat
Saurin romaanissa kuvataan Planeetta-lehteä ja ”Kolmannen ratkaisevan kolhoosin” kommuunia. Romaanin minäkertoja, psykologi Pete päätyy Tavastialla vedettyjen DJ-keikkojen kautta radion yöohjelman juontajaksi.
Tero osallistuu toimittajana Berliinin muurin purkajaisiin ja raportoi Nicolae Ceauşescun lopun aikojen Romaniasta. Suorastaan pelottavan älykäs Jussi suunnittelee post-ideologisen ajan vihreää aatetta. Maaemomainen hippityttö Anja on palmikkoineen ja oikeaoppisine kierrätyskolttuineen nelikon idealisti ja omatunto.
Tiedetään, että legendaarinen vaihtoehtolehti Suomi perustettiin vuonna 1982 Kompostin ja Uuden Ajan Auran yhdistyessä. Lehden alkuaikojen aktiiveja olivat Teppo Turkki, Heidi Hautala, Pekka Haavisto ja Sauri itse. Tiedetään myös, että Sauri juonsi ensin Radio Cityn, sitten Yleisradion lähettämää Yölinja-ohjelmaa vuosina 1987–2002.
Niinpä kriitikot ovat nähneet päähenkilö Peten Saurina itsenään, Anjan ilmiselvänä Hautalana ja Jussin Haavistona. Romaanihenkilö Teron esikuvaksi on veikkailtu Teppo Turkkia, Timo Harakkaa, Esa Saarista, jopa Jari Sarasvuota – kenties kaikkien neljän yhdistelmää.
Sauria kyllästyttää juorujulkisuusvetoinen, avaimet käteen -lähestymistapa.
– En koskaan tule kirjoittamaan muistelmia tai omaelämäkertaa. Ne ovat usein pönötyksessään ihan kammottavia: minäkertoja-sankari selittää asiat jälkikäteen parhain päin. Mutta samalla ihmisen täytyy jollain tasolla hahmottaa ja purkaa itsestään ulos menneisyytensä. Minä tein sen romaanimuodossa. Jos jotakuta ärsyttää, että tässä on konkreettista, detaljirikasta ajankuvaa ja sen lomassa täysin keksittyjä juttuja, niin tervetuloa 2000-luvulle!
”Lepakon valtaajien” muistelmat
Sukupolviromaani Parempaa kuin seksi ilman muuta on. Siitä kielii jo Saurin kaunokirjallisen debyytin antaumuksellinen populaarikulttuuritietoisuus.
Ennen Planeetta-lehteä Pete on ehtinyt liftata pitkin poikin Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa. Interrail, Ruisrock, Roskilde ja 1980-luvun vireät vaihtoehtolehdet ovat yhtä lailla Anjan, Jussin ja Teron kasvualusta.
Heitä yhdistää tietty ideologinen välinputoaminen. Kovaa ja korkealta julistavaan taistolaisuuteen halutaan pitää hajurakoa, mutta ummehtunut porvarileiri ei sekään houkuta. Ollaan siis vihreitä.
Poliittista historiaa hahmotetaan popin ja rockin kautta. Niinpä Neuvostoliiton lopullisen nöyryytyksen hetki ei ole elokuun 1991 vallankaappaus. Vaan kesäkuun 1993 Total Balalaika Show Senaatintorilla: Puna-armeijan kuoro soittaa Leningrad Cowboysin kanssa USA:n etelävaltioiden punaniskarockia. Sweet Home Alabama!
Vanhan valtaajien muisteluksia on ilmestynyt niin romaani- kuin tietokirjamuodossa jo useita. Sauri ihmettelee, missä viipyvät ”Lepakon valtaajien” vastaavat teokset.
– Ehkä kirja ei ole enää niin itsestään selvästi se ainoa oikea ilmaisumuoto. Ikäiseni ihmiset tuottavat tekstiä internetissä ja somessa jatkuvasti. Aika vähän niitä Koijärven ja Lepakon muisteluksia on päätynyt kirjaksi asti. Tai ehkä ihmiset eivät ole vielä tarpeeksi vanhoja, ja muistelmia tulee vielä.
Parempaa kuin seksi -romaanissa ei jäädä nostalgisoimaan 1970-luvun punkia ja progea tai 1980-luvun alun goottirockia. Ehdotan Saurille, että jos hänen kirjastaan tehtäisiin soundtrack-levy, sille kuuluisivat yhtä lailla Radiohead, Nirvana ja R.E.M.
Apulaiskaupunginjohtaja on jo tehnyt Spotifyyn soittolistan, joka käy epävirallisesta soundtrackista. Nimellä ”Better than Sex” löytyvät kaikki kirjassa mainitut biisit.
Visionäärit vastaan koirankuonolaiset
Jussin, porukan älykön post-ideologiseen ajan vihreään aatteeseen kuuluu parhaimman argumentin periaate: johtotähtenä olkoon valistuneessa kansalaiskeskustelussa syntyneet konsensuspäätökset.
Kun tarhakaverit ovat kisanneet hiekkalaatikon neppisautoilla, Jussi on leikkinyt yhteiskunnan järkiperäistä organisointia. Hän on rakentanut tulitikkulaatikoista hallintokaupunginosia ihmiskunta-, aurinkokunta- ja totuusministeriöineen.
Saurilta on turha kysyä Jussin yhtymäkohdista vaikkapa entiseen ministeriin, presidenttiehdokkaaseen ja rauhanneuvottelija Pekka Haavistoon (s. 1958). Mutta lukijalla on hauskaa.
Jussi hahmottelee jo varhain työnjaon: hän itse hoitakoon kansainvälisen ja valtakunnan politiikan, Anja keskittyköön yhdentyvään Eurooppaan ja Pete Helsingin paikallispolitiikkaan.
Jotain samantapaista on kenties koettu reaalitodellisuudessakin. Maailma on kuitenkin monimutkaisempi kuin helsinkiläiskommuunin olohuoneesta näyttää.
Hieman ennen Vihreää liittoa puoluerekisteriin ehätti Vihreät-niminen puolue. Se vaihtoi nimeään Ekologinen puolue Vihreiksi ja sittemmin Kirjavaksi ”Puolueeksi”. EPV ja KIPU eivät menestyneet vaaleissa, osa aktiiveista siirtyi Vihreään liittoon.
Romaanissa Parempaa kuin seksi esiintyy kansanedustaja Antero Kuikkaneva ja hänen ”koirankuonolaiset” tukijoukkonsa.
Toimistosoturin tunnustukset
1990-luvun alku oli ”realojen” ja ”fundien”, enemmistöläisten ja syväekologisten, EU-
vastaisten vähemmistöläisten jatkuvaa
asemasotaa. Traumaattisiin vuosiin ajoittuvat myös Saurin kaudet vihreiden puoluejohdossa. Samoin romaanihenkilö Peten.
Sauri inhoaa mahtipontisia, juhlavan tärkeileviä ”On totuuden aika ” -tyylisiä poliitikkomuistelmia. Hän tekee Petestään melkoisen antisankarin, hyvää tarkoittavien ja trendikkäiden maailmanparannushankkeiden uskollisen aisankannattajan.
Jussi ja Anja, nuoren puolueen supersankarit, sinkoilevat Euroopan yhdentymiskokouksissa ja maailman kriisipesäkkeissä. Pete hoitaa istumatyön. Hän saa nähdä elämänsä muuttuvan esityslistoiksi ja kokoustamiseksi kokoustamisen vuoksi.
Vaikka sisäinen palo on välillä pahasti hukassa, Pete kasaa niskaansa vain lisää velvoitteita. Lisäksi hän on kahden pienen pojan isä ja lapsiperhearjen pääasiallinen pyörittäjä. Vaimo Marja-Leena opettaa työväenopistossa esoteerisia aineita, intoilee chakroista ja energiavirtojen kanavoinnista ja hippeilee alan gurujen retriiteissä.
Radio-ohjelmansa kautta Pete ottaa kannettavakseen vielä lama-Suomen itsemurhakandidaattien, sekakäyttäjien ja vanhempiensa nurkkiin jumittuneiden aikamiespoikien murheet.
– Halusin kuvata ihmistyyppiä, joka on velvollisuuden- ja vastuuntuntonsa suorastaan riivaama. Kasataan lisää ja lisää tekemistä, kuin jonglööri palloja. Kunnes tulee se pallo, josta ei enää selviäkään. Sankarit pääsevät aina esille. Harvemmin muistetaan niitä, jotka puurtamisellaan mahdollistavat toisten sankaruuden, Sauri pohtii.
Rauhanajan sankarivainajat
Ellei Parempaa kuin seksi olisi niin vetävästi kirjoitettu, värikäs ja hauska kirja, sitä voisi erehtyä lukemaan musertavana yksinäisyyden kuvauksena, kiltin ja tunnollisen miehen sairaskertomuksena.
Peten tie vie burnoutiin, depressioon ja avioeroon. 2000-luvulla onnikin löytyy, samoin mahdollisuus tasaveroiseen kypsän iän vanhemmuuteen uusien lasten myötä.
1990-luvun syvän laman ja 2000-luvun
it-vetoisen nousukauden rinnalla Sauri kuljettaa realistisen tarkkaa sotakuvausta kesäkuulta 1944, Viipurin viime päivistä Puna-armeijan vyöryessä päälle. Ratkaisu on oudoksuttanut joitakin kriitikkoja.
– Vaikka ei pidä kertoa liikaa ideoista, jotka kirjallisten ratkaisujen takana ovat, niin romaanini alkaa Kekkosen ajan päättymisestä. Kekkosen ulkopolitiikka, hänen nousunsa pääministeriksi ja sitten presidentiksi puolestaan on johdettavissa Viipurin menetykseen.
Saurin dokumentoimalla 1990-luvulla ylivelkaantuneita, konkurssiin ajettuja pienyrittäjiä ja pitkäaikaistyöttömiä kuoli oman käden kautta, yliannostuksiin tai viinaan.
Onko joka sukupolvella tavallaan edessä oma talvi- ja jatkosotansa? Ainakin vakaumuksellisen aseistakieltäytyjän ja kommuuniasumisen kannattajan Peten pohdinnoissa toistuvat waltarilaiset ja Saarnaajan kirjasta tutut äänenpainot. Ei ole mitään uutta auringon alla.
”Löydä oma huikeutesi”
Kuikkanevan kaltaiset menneeseen takertuvat palopuheiden pitäjät saavat osakseen satiirisia sivalluksia. Sauri ei pelkää nauraa myöskään kaltaistensa ”realojen” kustannuksella.
Uuden virtuaalitalouden hehkuttajat ja hypettäjät joutuvat niin ikään esikoiskirjailijan ”verbaalisen liekinheittimen” korventamiksi.
Itä-Euroopan vapautuksen näkijä ja kokija Tero saa 2000-luvulla uuden elämän ”Löydä oma huikeutesi” -kurssien vetäjänä. Eläkeläisryhmiä lennätetään Aigeianmeren Pyrrhos-saaren ”valaistumis- ja kehkeytymiskursseille” täysi- tai puolihoidolla.
Teron sanallisen arkun aarteistoon kuuluu myös seuraava slogan: ”Tuemme asiakkaitamme osaamisintensiivisyyden kehittämisessä win-win-ratkaisuin kautta koko arvoketjun.”
Sauri on luottamustoimissaan kuullut riittämiin konsultteja, joiden mielestä avain ihmiskunnan lopulliseen onneen on vielä yhden organisaatiouudistuksen tai ohjelmistopäivityksen päässä.
– Kaunokirjailijana on tärkeää puhkoa rahan ja vallan iskulauseita. Jos tulevaisuutta yritetään rakentaa ja ihmisiä motivoida hokemalla mahdollisimman nokkelia sloganeja, niin eihän se ole mitään aitoa kommunikaatiota. Vaan tyhjyyttään kumisevaa markkinointipuhetta.
1990-luvun suuri illuusio
Yhdysvaltalainen filosofi ja poliittinen taloustieteilijä Francis Fukuyama (s. 1952) ennusti 1990-luvun alussa ”historian loppua”. Kylmän sodan jälkeen edessä olisi liberaalin demokratian levittäytyminen kaikkialle maailmaan.
Ukrainan kriisin maailmanaikana, nationalismin ja fundamentalismin noustessa kaikissa ilmansuunnissa, Jussin ja Anjan 1990-lukulainen maailmankansalaisuus tuntuu hivenen naiivilta.
Saurin mukaan oli suuri väärinkäsitys ajatella, että koko maailma olisi sama asia kuin ihmiskunnan CNN:ää katsova osa – tai että käden käänteessä siirryttäisiin demokratiaan ja markkinatalouteen.
– On pelottavaa katsoa vaikkapa EU:n jäsenmaa Unkaria, joka ei pidä demokratiaa ja liberaalia katsomusta tavoiteltavana. Tai sitten Ukrainan tilannetta, jossa kumpikin osapuoli levittää tarkoitushakuista disinformaatiota kaiken aikaa. Suomessakin internet on täynnä trolleja, jotka ajavat vaivihkaa tuntemattoman osapuolen intressejä nimellä tai nimimerkillä. Ihmiset rupeavat kyttäämään toisiaan: onko tuo oikea ihminen, ja kenen asialla? Sivistynyt ja liberaali unionimme yrittää vastata aseelliseen voimaan pehmeillä keinoilla, kuten talouspakotteilla. Vapaa maailma on hirveän haavoittuva systemaattista vihanpitoa vastaan.
Silti Saurin mukaan nyt jos koskaan täytyy pitää kiinni liberaalin demokratian ja kansalaiskeskustelun ihanteista. Vastapuolella ei ole tarjota mitään oikeita vaihtoehtoja.
Tylsyyden siunauksellisuus
Romaanin loppupuolella kokoukset ja juhlaillalliset viuhuvat ohi. Maailmanparannuskavereita tavataan puolivahingossa kansainvälisillä lentokentillä.
Onko vihreistäkin kasvanut tavallaan stadionbändi, joka unohti, miksi ryhtyi alun perin soittamaan?
– Ja syntyykö uusia biisejä, vai vedetäänkö Rolling Stonesin Greatest Hits yhä uudestaan, Sauri naurahtaa.
Samaan hengenvetoon hän toteaa, ettei ole kokenut mitään erityistä kyynistymistä ja aatteen krapulaa.
– Totta kai kuvaan idealismin ja realiteettien välistä taistelua. Se on vääjäämätöntä, sitä ei koskaan voiteta, mutta ei toivottavasti myöskään hävitä.
Politiikkaan kuuluu myös tylsyys. Saurin mukaan jo ennen puolueen perustamista vihreistä jättäytyi pois ihmisiä, joiden mielestä kokoustaminen oli ajan haaskausta ja typerää setämäisyyttä.
– Eilen viimeksi istuin kaupunginhallituksen kokouksessa. Taas kerran tajusin, että olen viettänyt samassa kokoushuoneessa eri rooleissa jokaisen maanantai-iltapäiväni vuodesta 1988. Siihen kiteytyy maailman muuttamisen proosallinen arki.
Mutta ilman tylsää byrokratiaa ei olisi myöskään julkista liikennettä, terveyskeskuslääkäreitä ja lähikirjastoja.
Samankaltainen kärsivällisyys- ja pitkäjänteisyyslaji on romaanin kirjoittaminen. Sauri oli tarkkana siitä, ettei käyttäisi työaikaansa ja veronmaksajien rahoja luomisprosessiin.
– Romaaniin tekoon meni reilu vuosikymmen. Kahdesti olin jo luovuttamassa massiivisen masennuksen kourissa, urakka tuntui niin valtavalta. Päivänvalossa en kirjoittanut käytännössä ollenkaan, paitsi viikonloppuisin. Rutiinini oli herätä puoli neljältä tai neljältä ja kirjoittaa kaksi tuntia. Kuudelta sauvakävelimme vaimon kanssa Kaivopuiston ympäri ja lähdimme tahoillemme töihin.
Aikamoinen apulaiskaupunginjohtaja siis. Kirjoittaa 491-sivuisen aikalaissatiirin ja Suomen ja Euroopan lähihistorian luotauksen Jussi Valtosen ja Jonathan Franzenin hengessä – aamuöisin, yhtenä monista ikuisuusprojekteistaan.
Pekka Sauri: Parempaa kuin seksi. Kaiku Books 2014. 491 sivua.
uutiskirje 
