Konservatiivien suhteen on helppo olla konservatiivi. Entisajan konservatiivit olivat voimakkaampia. He arvostivat kyvykkyyttä, älyä ja mahtia. Heillä myös oli näitä ominaisuuksia.
Martin Heideggerin, Winston Churchillin ja G. K. Chestertonin kaltaisiin hahmoihin verrattuna nykyajan konservatiivit ovat surullisia ruikuttajia, joiden olemassaolo pyörii oman voimattomuuden ympärillä.
Suomessa konservatiivit valittavat esimerkiksi seksin ja miehisyyden puutteesta (Timo Hännikäinen), “länsimaisen kulttuurin” rappiosta (Timo Vihavainen), kasvissyönnistä (Joonas Konstig), feminismistä (Henry Laasanen), sukupuolentutkimuksesta (Marko Hamilo) sekä maahanmuutosta ja islamista (lähes jokainen konservatiivi).
Uusien konservatiivien ajattelu lähtee uhrikokemuksesta ja heikkouden asemasta. He ovat kaukana entisaikojen sivistyskonservatiiveista, jotka jylisivät vallan huipulta ja sanoivat puhuvansa enemmistön suulla.
Nykykonservatiivit kokevat olevansa uhattu ja marginalisoitu vähemmistö. He ovat omaksuneet taktiikoita 1900-luvun lopun vähemmistöliikkeiltä, kuten feministeiltä. Marginaaliasemasta puhuminen on yksi tällainen, kapinallisena esiintyminen toinen.
Julkkis-konservatiivit Timo Vihavainen, Marko Hamilo ja Joonas Konstig ovat toimittaneet pamfletin nimeltä Mitä mieltä Suomessa saa olla. Oikeistokirjoittajien teksteistä koottu kirja näyttää, miten konservatismissa on kyse poliittisesta liikkeestä, jota pidetään yllä retoriikalla, tunteilla ja viholliskuvilla siinä missä muitakin liikkeitä.
Kirja on riemastuttava lukukokemus, koska sillä on vaikeuksia edetä edes aukeamaa ilman ristiriitoja.
Kompastellen konservatismiin
Ensimmäisellä sivulla kehutaan, että “eurooppalainen sivilisaatio” kehittyi juuri siksi, että se uskalsi haastaa sovinnaisuudet, auktoriteetit ja tabut. Loppuosa kirjasta yrittää pystyttää takaisin juuri niitä vanhoja sovinnaisuuksia, auktoriteetteja ja tabuja, jotka länsimaissa on haastettu edellisen sadan vuoden aikana, kuten kristinuskon ylivalta, länsimaisen kulttuurin paremmuus ja sukupuoliroolit.
Johdannon mukaan kirja on kirjoitettu, koska “yhteiskunnallisen keskustelun polarisoituminen arvokonservatiivien ja arvoliberaalien väliseksi asemasodaksi ei mielestämme ole Suomen etu”. Suurin osa kirjasta nimenomaan yrittää provosoida tätä asemasotaa “suvaitsevaistoa” vastaan heittelemällä kärjistyksiä ja väitteitä ilman lähdeviitteitä.
Kirjassa syytetään punavihreitä veltosta kaiken hyväksymisestä. Konservatiivien mukaan yhteiskunnalla pitää olla selkeitä arvoja ja kriteerejä. Kun tällaisia kriteerejä sitten sovelletaan, konservatiivit valittavat, että kirkkoihin ja yritysten johtokuntiin tunkeudutaan.
Konstigin mukaan konservatiivit pitävät ihmisluontoa melko pysyvänä. Ihmisessä on “peto pinnan alla”, ja ihmisen “kapasiteetti pahaan on järkyttävä”. Heti seuraavalla sivulla kuitenkin kirjoitetaan, että “ihmistä ei voi ymmärtää abstraktina kokonaisuutena, koska hän on sellainen kuin on juuri siksi, että hän on syntynyt tietyssä paikassa ja ajassa”.
Jälkimmäinen sitaatti voisi olla kenen tahansa postmodernin marxistin näppäimistöstä, koska siinä kiistetään pysyvä ihmisluonto ja korostetaan, että instituutiot ja yhteisöt muokkaavat ihmisen käytöstä.
Erot ja hierarkiat
Hierarkioiden puolustaminen on aina ollut osa konservatismia, ja se kuuluu myös Mitä mieltä Suomessa saa olla -kirjaan, joka loppuu arvoitukselliseen kehotukseen alistua itseään suuremmalle kokonaisuudelle ja ”palvella”.
Joonas Konstig perustelee hierarkioita vetoamalla luontoon: “Luonto on väistämättä hierarkkinen, koska toiset ovat toisia pitempiä, ahkerampia, kauniimpia, mukavampia, taitavampia oppimaan ja soveltamaan ja niin edelleen.”
Kukaan tuskin kiistää, että maailmassa on eroja. On kuitenkin eri asia määrittää erot hierarkioiksi eli arvojärjestykseksi.
On myös oma asiansa päättää, pitäisikö yhteiskunnasta löytyville hierarkioille tehdä jotakin. Asioiden tilasta ei voida johtaa sitä, miten asioiden pitäisi olla, vaan siitä päättäminen edellyttää arviointia ja vallankäyttöä.
Konservatiivit törmäävät jälleen ristiriitaan. Yhtäältä he korostavat hierarkioita ja eroja, jotka heidän ajattelussaan kulkevat erityisesti sukupuolten, uskontojen ja etnisyyksien välillä.
Toisaalta konservatiivien ajattelussa ihmisryhmien väliset varallisuus- ja valtaerot abstrahoidaan pois. Konservatiiveille kaikki rikollisuudesta yhteiskunnallisiin protesteihin näyttäytyy ”kulttuurina” ja asenteina, myös heidän oma nousunsa. Köyhyyden tai poliittisen syrjäyttämisen merkitystä ei oteta huomioon.
Onkohan sattumaa, että konservatismi on noussut Euroopassa vuonna 2008 alkaneen talouskriisin myötä?
Vasemmiston kanssa pussauskopissa?
Kirjan keskeinen vihollinen on punavihreiden, tutkijoiden, toimittajien ja Demla ry:n harjoittama kulttuurinen mädätys, jota ihan vakavissaan kutsutaan “valtion pakkosyöttämäksi kulttuurimarxismiksi”.
Kulttuurimarxismi, joka muuten on Anders Behring Breivikin lempikäsitteitä, on nykyaikaista äärioikeistoa yhdistävä salaliittoteoria vasemmistolaisten instituutioissa hautomasta kulttuurisesta vallankumousyrityksestä. Breivikin lisäksi käsitettä viljelevät islamofoobikot, internetin viharyhmät ja nyt myös suomalaiset salonkikelpoiset konservatiivit.
Vasemmiston, tai siis “marxismin”, vihasta huolimatta kirjassa huomautetaan, että konservatiiveilla ja vasemmistolla on paljon yhteistä. Vasemmistolaisten voisi olla syytä miettiä, onko huomiossa mitään perää.
Perinteistä vasemmistoa yhdistää konservatiiveihin alistaminen yhteisölle, valtiollisten hierarkioiden ylläpitäminen, työmoraalin ja kurin pitäminen sekä yleinen ihmisten kontrollointi ja rajoittaminen esimerkiksi maahanmuutossa, sosiaaliturvassa ja päihdepolitiikassa.
Ehkä osa kirjoittajien katkeruudesta vasemmistoa kohtaan selittyy sillä, että he ovat kääntäneet vasemmistolaiset takkinsa.
Timo Hännikäinen oli nuorena mielenosoituksissa marssiva anarkisti, Joonas Konstig oli omien sanojensa mukaan McDonald’sin seinään kuseva antikapitalisti ja Marko Hamilo puolusti homojen oikeuksia. Heidän teksteissään näkyy kauna omaa menneisyyttä kohtaan.
Lellityt hempukat
Erikoisin väite kirjassa on näkemys siitä, että konservatiiveilla olisi Suomessa jotenkin vaikeaa. Kirjoittajat väittävät, että konservatiiviset (suomeksi sanottuna äärioikeistolaiset) ajatukset olisivat kiellettyjä, ja käsitys näkyy myös kirjan nimessä.
Kuitenkin useimmat kirjan kirjoittajista ovat näkyviä kulttuurikeskustelijoita, joilla ei ole vaikeuksia saada sanomaansa julkisuuteen.
Marko Hamilo on saanut kirjoitella rasistisia tiedejuttujaan vuosikymmeniä arvostetuissa lehdissä. Nykyään hän avustaa Suomen Kuvalehteä. Kasvissyönnin vastustamisella tunnetuksi tullut Joonas Konstig on kirjailija, jolla on oma kolumnipaikka Hesarissa.
Iltapäivälehdistäkin tuttu Timo Hännikäinen sai viime itsenäisyyspäivänä marssia rauhassa uusnatsien kanssa, minkä jälkeen Hesari julkaisi hänen esseekirjastaan laajan ja ylistävän arvion.
Timo Vihavainen on Venäjä-tutkimuksen professori, joka on julkaissut kasan kirjoja, kolumneja ja artikkeleita. Tänä vuonna hän on päässyt ääneen esimerkiksi Ulkopolitiikka-lehteen kirjoittamassaan neljän aukeaman jutussa.
Sen lisäksi, että nykyajan konservatiivit ovat vaikertavia vässyköitä, he ovat myös yhteiskunnallisesti lellittyjä hempukoita.
Timo Vihavainen, Marko Hamilo & Joonas Konstig (toim.): Mitä mieltä Suomessa saa olla? Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit. Minerva 2015. 338 sivua.
uutiskirje 
