Venäjän kirjallisuus on kokenut monia myrskyjä, 1970-luvun pysähtyneisyydestä ja ”Brežnevin yöstä” 1980-luvun perestroikan ja 1990-luvun rosvokapitalismin kautta nykyiseen putinismiin ja sen vastavoimiin. Harvalla suomalaisella on samanlaista perspektiiviä ja kokemusta myrskyn silmässä olosta kuin suomentaja, esseisti ja sananvapausaktivisti Jukka Mallisella, 65.
Pitkätukkainen, vakosamettihousuinen ja poliittisesti intomielinen nastolalaispoika lähti Moskovan valtionyliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta vuonna 1972. Hänen aikomuksenaan oli tutkia nuoren neuvostovaltion avantgardea, värikästä ja kokeilevaa 1920-lukua.
Ideologinen pettymys ja aatteen krapula oli vääjäämätön.
Kriittiset kirjailijat kokevat olevansa samalla lailla undergroundissa ja omassa ghetossaan kuin neuvostoaikana.
– Ulkomaalaisten opiskelijoiden keskuudessa eli sanonta: ”Neuvostoliitto on maa, johon tullaan kommunistina ja josta lähdetään antikommunistina”, entinen teiniliittolainen ja Tiedonantajan ansiomerkin katukauppiaana saanut Mallinen naurahtaa.
Vanhassa ja arvokkaassa valtionyliopistossa noudatettiin toki liturgiaa, pakolliset neuvostorituaalit vedettiin läpi. Rivien välissä professoritkin antoivat ymmärtää, että –
semioottisten teosten ja 1800-luvun klassikkojen ohella – todella lukemisen arvoista oli sellainen maanalainen kirjallisuus, jonka hallussapidosta sai viiden vuoden tuomion.
Opiskelija Mallinen imaistiin mukaan pysähtyneisyyden ajan undergroundiin: nuhjuisissa keittiöissä pidettyjen runoiltojen ja kotiäänitettyjen Mašina Vremenin ja Vladimir Vyšotskin levyjen maailmaan. Neuvostorock otti ensiaskeliaan kulttuuritalojen uumenissa. Sots-art irvaili gorillamaiselle ideologialle samaan tapaan kuin amerikkalainen pop-taide aivottomalle kaupallisuudelle.
– Minulla oli Moskovaan lähtiessäni Frank Zappan alkuaikojen levyjä mukanani, ne olivat puhki soitettuja jo Suomessa. LP:t varastettiin alta aikayksikön, mutta en ollut siitä oikeastaan pahoillani. Neuvostotoverit tarvitsivat niitä niin paljon kipeämmin. Opintojeni loppuvaiheessa salakuljetin rajan taa Tristan Tzaraa, T. S. Eliotia ja Allen Ginsbergiä – läntistä korkeamodernismia ja beat-runoutta.
Villi ja epävapaa Moskova
Dissidenttien ja underground-piirien ohella Mallinen tutustui ”viralliseen” neuvostokulttuuriin. Hän kohtasi teatterin katsomossa nuorena oman käden kautta kuolleen aatteen dynamon ja vallankumousrunoilija Vladimir Majakovskin suuren rakkauden Lilja Brikin (1891–1978). Joulua vietettiin kerran suuren isänmaallisen sodan hovikuvaajan Konstantin Simonovin (1915–79), sosialistisen työn sankarina ja kolmella Leninin kunniamerkillä palkitun neuvostokirjailijan luona.
Mallisen muistoissa 1970-luvun Moskova on silti villi paikka, silkkaa maagista realismia. Näin hän fiilistelee esikoisesseekokoelmassaan Varastettua ilmaa (Savukeidas 2008):
”Kalinin-prospektin pilvenpiirtäjät olivat upouusinakin venäläisen karheita. Valtavan Moskovan sekavat, ylitse pursuavat linjat toivat mieleen vinksahtaneen Chagallin. Stalinin tornitaloissa saattoi kuvitella Wolandin piileskelevän hämärän käytävännurkan takana.”
– 1970-luvun Moskova oli erittäin villi paikka, mutta sellaisilla tavoilla, joista Leonid Brežnevillä ei ollut mitään aavistusta. Vastarinta muhii vääjäämättä vaikeissa oloissa. Diktatuurivaltioissa korostuu ihmisten valtava tarve vapaaseen sanaan ja ajatteluun.
Ulkomaisista opiskelijoista virallisiin totuuksiin uskoivat korkeintaan suomalaiset. Patrice Lumumba -yliopiston afgaanit olivat yleensä maolaisia. Latinalaisesta Amerikasta tuli trotskilaisia. Mallisen silloinen lankomies veti kreikkalaisopiskelijoiden maolaista solua. Kun Vietnam- ja Watergate-presidentti Richard Nixon saapui valtiovierailulle Moskovaan, kolmannen maailman Che Guevarat kärrättiin varmuuden vuoksi kaupungin ulkopuolelle.
Nuorisoradikaalit idässä ja lännessä
Taustalla vaikutti ”globaali kuuskytlukulaisuus”, nuorisoradikalismi. Suomessakin käytiin kirjasotia Hannu Salaman Juhannustansseista ja eroottisen kirjallisuuden klassikoista. Poikalyseossa opettajat vainosivat Beatles-tukkaisia.
– Sensuurista ja kontrollista huolimatta Neuvostoliiton suurissa kaupungeissa, Puolassa, Tšekkoslovakiassa ja Baltian maissa syntyi liikkeitä, joiden pyrkimykset olivat ihan samoja kuin meillä läntisillä radikaaleilla: ilmaisunvapauden ja yksilöllisyyden edistäminen. 1950-luku oli tunkkaista aikaa lännessä ja idässä. Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuoleman (1949) ja Paavo Rintalan Pikkuvirkamiehen kuoleman (1959) saattoi lukea yhtä lailla kuvauksina neuvostojärjestelmän kuuliaisten ruuvien ja mutterien osasta, Mallinen linjaa.
Antiautoritaarinen vasemmisto löysi toisensa Berliinin muurin molemmin puolin. Beat-runoilija ja hippiliikkeen keulahahmo Allen Ginsberg (1926–97) auttoi Yhdysvaltoihin loikanneita Itä-Euroopan ja Neuvostoliiton dissidenttejä uuteen alkuun. Venäjänjuutalaisten emigranttien poika Ginsberg arvosti sukunsa työväenluokkais-trotskilaisia perinteitä.
Laulaja-lauluntekijä Joan Baez (s. 1941) oli niin ikään täysillä mukana mustien kansalaisoikeustaistelussa ja Vietnamin sodan vastaisuudessa. Se ei estänyt häntä ikuistamasta lauluunsa kulttuuriaktivisti Natalia Gorbanevskajaa (1936–2013). Gorbanevskaja oli yksi kahdeksasta, jotka uskaltautuivat Punaiselle torille osoittamaan mieltään Prahan kevään tukahduttamista vastaan – ja joutui siitä hyvästä mielisairaalaan.
Erojakin oli. Läntiseen ”kuuskytlukulaisuuteen” kuului usein kirkonvastaisuus. Mallinen hämmästeli 1970-luvun puolivälissä, miten hänen moskovalaiset avantgrdistirunoilijaystävänsä, jotka olivat hippeilleet itämaisten uskontojen ja filosofian parissa, äkkiä kääntyivät ortodoksiaan.
– Tällaiselle skeptis-materialistiselle syntisäkille se oli tietysti vähän rankkaa. Mutta neuvostojärjestelmässä oli pitkälti kielletty kristinusko. Ortodoksisuus toimi samankaltaisena systeeminvastaisen vastarinnan välineenä kuin meillä Suomessa marxilaisuus.
Samizdat mursi järjestelmän
Toki Neuvostoliiton 1960–70-lukulaiset joutuivat kamppailemaan aivan erilaisissa olosuhteissa, vaarojen ja vaikenemisen keskellä. Keskeinen maanalaisen kirjallisuuden levittämiskanava oli samizdat, itsejulkaisu.
– Jonkin kielletyn kirjan sai lainaksi yhdeksi tai kahdeksi yöksi sillä ehdolla, että toimitti siitä lainaajalle viisi kopiota. Yhden saattoi pitää itse. Niitä ”kopioita” taottiin sitten itäsaksalaisilla, raskastekoisilla Erika-kirjoituskoneilla.
Kun laittoi viisi kalkeeripaperia väliin, kuudeskin kappale saattoi olla vielä ihan luettava.
Ensimmäinen Neuvostoliitosta salakuljetettu käsikirjoitus oli Boris Pasternakin (1890–1960) Tohtori Živago. Romaani johti ikääntyneen kirjailijan paitsi Nobelin palkinnon saajaksi, myös brutaalin painostuksen ja loanheittokampanjan kohteeksi.
Amerikkalaiset perustivat kylmän sodan hengessä Müncheniin instituutin taltioimaan samizdat-käsikirjoituksia. Niitä saapui 1970-luvun puolivälissä jo 1 500 kappaleen kuukausivauhtia.
Vankileirien saaristo kenties edisti järjestelmän luhistumista enemmän kuin mikään muu kaunokirjallinen tai poliittinen teko. Mallinen sanoo ystäviensä lukeneen kirjasta esimerkiksi ensi kertaa totuuden talvisodasta ja Stalinin hyökkäyksestä.
Aleksandr Solženitsyn julistettiin maanpetturiksi ja fasismin esitaistelijaksi, hänen käsikirjoitustensa hallussapidosta saattoi saada viiden vuoden vankilatuomion.
Mallinen itse ei ollut niinkään vaarassa. Hän touhusi ”huippuvaikean” kokeellisen runouden parissa. Läheltä piti -tilanteitakin ystäväpiiriin mahtui.
– Anatoli Gavrilov (s.1946), jolta olen sittemmin suomentanut yhden novellin, toimi 1980-luvun alussa Vladimirissa, Moskovasta koilliseen, postinkantajana. Hän tuli Moskovaan ja sai pariksi päiväksi lainaksi Vankileirien saariston käsikirjoituksen. Hän tapasi kavereitaan ja he lähtivät kolmisin puistoon tyhjentämään vodkapulloa. Tulee miliisi ja pidättää heidät. Kun Gavrilovin salkku asemalla avataan, kolmikkoa odottaa viiden vuoden tuomio. Mutta Gavrilov onnistui jotenkin vetoamaan miliisin uskonnollisiin tunteisiin, siihen, ettei Jumala katsoisi hyvällä tällaista. He kaikki pääsivät säikähdyksellä. Gavrilov on kertonut tästä esimerkkinä miliisien ja pikkuvirkamiesten hämmästyttävästä hyvyydestä.
Otetaanpa vielä toinen anekdootti. Moskovassa kerrottiin paksusta matamista, joka takoi määrätietoisesti samizdat-kopiota Leo Tolstoin Sodasta ja rauhasta. Hänen ystävänsä ihmetteli, miksi. Jasnaja Polnajan kreivin pääteos oli siitä harvinaisia kirjoja, ettei sitä missään Neuvostoliiton vaiheessa sensuroitu. Matami selitti, että se on koulussa annettu luettavaksi hänen tyttärelleen. Mutta nuoret eivät suostu enää lukemaan mitään sellaista, mikä ei kiertele salaa, koirankorville luettuina käsikirjoituksina.
Stadion-runous, neuvostorock-ilmiö
Neuvostoliiton kulttuuripoliittisiin ihmeellisyyksiin kuuluivat ”stadion-runoilijat” ja kymmenien, satojen tuhansien painoksiin yltävät runokokoelmat. Jevgeni Jevtušenko (s. 1932), Bella Ahmadulina (1937–2010), Andrei Voznesenski (1933–2010) ja Bulat Okudžava (1924–97) olivat eräänlaisia virallisia toisinajattelijoita.
Jevtušenko on kokenut melkoisen maineenalennuksen Venäjän kirjallisuutta tuntevissa piireissä. Hän esiintyi Nikita Hruštšovin vapauttaman Suojasään sukupolven äänenä. Kun poliittiset suhdanteet muuttuivat, Jevtušenko kiirehti tekemään sosialistista realismia henkivää tuotantorunoutta ja myötäilemään valtaapitäviä.
Ahmadulinaa ja Okudžavaa Mallinen edelleen arvostaa.
– Ahmadulina oli hieno, musikaalinen, eettisesti herkkä leidi, jota rupesi ahdistamaan stadion-runouden puolivillaisuus ja kaksinaamaisuus. Se oli hyvää PR:ää Neuvostoliitolle, mutta ihmisiä petettiin, kun koko totuutta ei kuitenkaan saanut sanoa. Todellisesta runouden kohtaamisesta ei ollut kyse, suuri osa yleisöstä oli paikalla sen spektaakkelin ja sensaatioelementin takia. Lopulta Ahmadulina, Neuvostoliiton yksi tunnetuimmista runoilijoista, vetäytyi omasta tahdostaan stadioneilta. Hän alkoholisoitui pahasti, mutta kuoli iloisesti viinaan kypsällä iällä.
Gruusialaissyntyinen, 17-vuotiaana itsensä sotaan keplotellut veteraani Okudžava oli trubaduuri, joka kirjoitti yli 200 laulua tai runoa. Hän yhdisteli venäläistä kansanperinnettä ja ranskalaista chansonia.
– Okudžavan laulut saivat levitä varsin heikosti Neuvostoliitossa. Hänellä oli yksi Moskovassa äänitetty, Pariisissa julkaistu levy, jonka C-kasettikopioita kuuntelimme. Okudžavaa kritisoitiin myöhemmin siitä, ettei hän ole tarpeeksi rankka tai konfliktinhakuinen. Näin hänet ensi kerran Moskovan yliopiston runokonsertissa. Vaikka Okudžava ei ollut kummoinen laulaja tai kitaristi, se vilpittömyys, kaipaus ihmisyyttä kohtaan ja perusviihtymättömyys neuvostoarjessa hiljensivät yleisön. Tavallaan näki, ettei sensuuri mahda mitään ihmisille, kun yksinkertaisessa laulelmassa on niin voimakas lataus.
Emigrantit näkevät enemmän
Venäläisen kirjallisuuden yksi erityispiirre on, että siitä niin huomattava osa on kirjoitettu emigraatiossa. Milloin on lähdetty vapaaehtoisesti, aikakauden ilmapiiriä pakoon, milloin taustalla on ollut tsaarin tai politbyroon mahtikäsky.
Pariisi ja New York ovat aikoinaan olleet merkittäviä venäläisiä kirjallisuuskaupunkeja – emigranttiyhteisöineen, venäjänkielisine lehtineen, kustantamoineen ja kirjakauppoineen. Neuvostoaikoina muualla julkaistua kriittistä kirjallisuutta kutsuttiin tamizdatiksi.
Mallinen muistuttaa, ettei ilmiö rajoitu neuvostoaikaan. 1800-luvun suurista klassikoista Ivan Turgenjev vietti suuren osan elämästään Ranskassa. Fedor Dostojevski pakoili velkojiaan Sveitsissä ja Saksassa, mutta se ei tehnyt hänestä yhtään länsimyönteisempää. Venäjän kansallisrunoilija Aleksandr Puškin yritti moneen kertaan päästä maasta. Nikolai I:n ja Aleksanteri I:n aikana ulkomaanmatkailu oli kuitenkin kiellettyä. Puškin yritti jopa karkotuspaikastaan Odessasta livahtaa kreikkalaisten ihmissalakuljettajien kyydissä ottomaani-imperiumiin, mutta hanke kuivui kokoon.
Edellä mainitut kirjailijat saattoivat sentään palata. 1900-luvulla neuvostovaltaa paenneita odotti useimmiten elinikäinen karkotus ja emigraation yksinäisyys. Eikä edes amerikkalainen vasemmisto aina lämmennyt palavasieluisille neuvostokomennon kriitikoille.
Tämän sai kokea muun muassa leningradilaissyntyinen, venäjänjuutalainen Anna Ahmatovan suojatti Joseph Brodsky (1940–96). Hän joutui vähän yli parikymppisenä parjauskampanjan kohteeksi, tuomituksi irtolaisuudesta, karkotukseen Arkangeliin ja lopulta lähtemään maasta. Newyorkilaistunut runoilija ja esseisti pokkasi Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1987.
Mallisen toinen oma kirja Seisahdus erämaassa (Savukeidas 2010) on vapaamuotoinen ja omakohtainen elämäkertateos antiikkiin ja maailmankulttuurin tähynneestä, mutta yhtä lailla pietarilaisesta alamaailman slangista, varhaisesta jazzista ja hullusta rakkaudesta ammentaneesta Brodskystä.
Kulttuurivihkojen kautta kääntäjäksi
Brodskyyn liittyy myös tähän mennessä kolmisenkymmentä venäläistä kirjaa suomentaneen Mallisen alkutaival kääntäjänä. Hän vietti välillä vuosia idänkaupan palveluksessa, mutta ei unohtanut runoilijaystäviään.
– Jo 1980-luvun alussa suomentelin omassa maassaan kiellettyjä runoja salavihkaa Kulttuurivihkoihin. Vuonna 1985 tutustuin Brodskyn runoihin pariisilaisessa emigranttikirjakaupassa. Innostuin ja tarjosin sikermää Kulttuurivihkoihin. Kun lehti lopulta tuli ulos, Suomessa lähes täysin tuntematon runoilija oli juuri voittanut Nobelin palkinnon.
Mallisen venäläisen nykylyriikan suomennoksia ilmestyi myös Weilin & Göösin Kalenteri -86:ssa ja lopulta omana kirjana Päämäärä vie meitä ympyrää (Tamara Press 1989). Se oli kansainvälisestikin melkoinen edelläkävijä: monet mukana olevista runoilijoista olivat perestroikan myötä päässeet julkaisukiellosta omassa maassaan. Lännessä Moskovan metarealisteista tai Pietarin konseptualisteista ei tiedetty yhtään mitään.
Siitä ahkeran suomentajan ja kulttuuriaktivistin ura vasta alkoi.
Rosvokapitalismin villit vuodet
1990-luvulla Mallinen johti Suomen Pietarin instituuttia, suomalais-venäläistä kulttuurin ja tieteen kohtauspaikkaa.
Myllerrykset olivat melkoisia. Perestroikan vuosina, 1980-luvun jälkipuolella, venäläinen lukeva yleisö oli päässyt ensi kertaa kunnolla tutustumaan oman maansa ”toiseen” kirjallisuushistoriaan: emigrantteihin, dissidentteihin, 1920-luvun Neuvosto-Venäjän kokeelliseen proosaan ja lyriikan hopeakauteen, Marina Tsvetajevaan ja Anna Ahmatovaan.
Boris Jeltsinin ja rosvokapitalismin villeinä vuosina metroasemien kirjakojuihin ilmaantui glamour-kirjallisuutta, julkkisjuoruja, pornoa, astrologiaa, kovaksikeitettyjä dekkareita ja muinaisvenäläisiin arvoihin vetoavia historiallisia romaaneja. Vakavan kirjallisuuden painosmääristä suli kolme nollaa pois.
Mallisen viimeaikaisiin suomennoksiin kuuluu niin Jeltsinin shokkiterapiapääministeri Jegor Gaidarin Imperiumin tuho (Verbatum 2014) kuin silloisen oligarkin Mihail Hodorkovskin hieno, ihmisläheinen vankileirikuvaus Uusia muistelmia kuolleesta talosta (Sammakko 2014). Kyseiset ajat läheltä kokeneena Mallinen ei halua liittyä ankarimpien Jeltsin-kriitikkojen kuoroon.
– Olihan se hurjaa menoa. Neuvostokirjailijoiden kultainen häkki romahti, venäläisen kulttuurin 200-vuotinen kirjallisuuskeskeisyys näytti olevan tiensä päässä. Talousromahdus oli yleiskansallinen, kaikkien elintaso ja elinkeinot olivat menneet. Kirjailijat muistivat hyvin, miten vielä viisi vuotta aikaisemmin oli pitänyt varoa sanomisiaan ja tasapainoilla sensuurin kanssa. Ensi kertaa oli mahdollista myös kunnolla luoda ulkomaansuhteita. Ne, jotka ovat menestyneet käännösmarkkinoilla, kuten Viktor Jerofejev (s. 1947) ja Ljudmila Ulitskaja (s. 1943), tuppaavat olemaan kantaaottavia liberaaleja ja demokraatteja. Ne, joiden lännen valloitus ei koskaan kunnolla alkanut, julistavat lännen olevan typerä, sivistymätön, fasistinen ja vaikka mitä.
Onko Neuvostoliitto palannut?
Mallinen on suomentanut Jerofejevilta, läntisten valistusajattelijoiden ja markiisi de Saden kaltaisten räyhähenkien perilliseltä, kirjat Miehet (Like 2005), Hyvä Stalin (2007) ja Venäläisen sielun ensyklopedia (2009).
Tässä haastattelussa on tarkoituksellisesti keskitytty 1970–80-lukujen neuvostoundergroundiin. Silti Venäjän politiikan uusimmat käänteet kalskahtavat Mallisen silmin tutuilta.
– Kulttuuriin on tullut lisää rahaa, mutta kriittiset kirjailijat kokevat olevansa samalla lailla undergroundissa ja omassa ghetossaan kuin neuvostoaikana. Jo 7–8 vuotta sitten Pietarin runopiireissä alettiin intoilla ”uudesta samizdatista”: siitä innosta, hulluudesta ja heittäytymisestä, joka kuului kiellettyyn kirjallisuuteen. Monet merkittävät kirjailijat ovat myös lähteneet maasta, kuten samizdat/tamizdat-aikoina.
Nykyhallinnon katastrofaalisen, kansaa kurjistavan ja kahtia jakavan politiikan myötä Mallinen ennustaa hyviä aikoja kirjallisuudelle.
– Jerofejev, hyvä ystäväni ja rankemmanpuoleinen kirjailija, on sanonut, ettei ikinä lähtisi Venäjältä. Koko ajan tapahtuu niin sekavia, äärimmäisiä ja rankkoja juttuja. Se johtaa väistämättä sankarillisten aikojen paluuseen kirjallisuudessa. Sitä Jerofejev on ihmetellyt, etteivät hänen kaikki lukijansa ole vielä lähteneet, Mallinen naurahtaa.
uutiskirje 
