Aki Ollikainen Nälkävuoden jälkeen

– Kerran olen kuollut unessa, mutta en edes muista, miten se tapahtui. Sen unen loppukokemus oli, että olin jossain pimeässä ja kosteassa paikassa. Aamulla herätessä ihmettelin, että tässähän ollaan vielä hengissä. Seuraavana päivänä meni pitkälle siinä, että pääsin siitä tunteesta, että en ollutkaan kuollut, muistelee kirjailija Aki Ollikainen.

Yksi Aki Ollikaisen (s. 1973) uuden Musta satu -kirjan päähenkilöistä on kirjailija, joka hänkin kuolee unessa ja muistuttaa itseään lisäämään tapauksen keskeneräiseen käsikirjoitukseensa. Ollikaisen kirjoilla on silti hyvin vähän tekemistä hänen oman elämänsä kanssa.

– Vaikka tässä uudessa kertojaminä on kirjailija, niin se ei ole suoraan omasta elämästä. Esimerkiksi kirjan sukutarinalla ei ole mitään tekemistä oman sukutarinani kanssa. Omat vanhemmat ja isovanhemmat ovat olleet tehdastyöläisiä ja pienviljelijöitä, eivät viinatrokareita.

Musta satu kiertyy löyhästi Tattarisuon mysteerin ympärille. Kesällä 1931 Helsingin maalaiskunnassa sijainneesta lähteestä rupesi pulppuamaan ihmisen ruumiinosia – käsiä, jalkoja, jopa naisen pää. Lopulta paljastui, että ne olivat peräisin Malmin hautausmaalle köyhiä varten kaivetuista linjahaudoista. ”Noita-Kalliona” tunnetun ajurin johtama ryhmä oli käyttänyt niitä okkultisissa menoissaan.

Aki Ollikainen kertoo Tattarisuon tapauksen pyörineen ajatuksissa pitkään.

– Se oli niin makaaberi tapaus, että halusin rakentaa jotain sen ympärille. Nälkävuotta kirjoittaessani siitä oli iso Perttu Häkkisen tekemä lehtijuttu Hesarin Kuukausiliitteessä. Silloin vähän kauhistuin, että nyt joku kirjoittaa tästä romaanin ennen kuin minä ehdin. Lopulta Tattarisuosta tuli tässä kirjassa sellainen alitajunnan kuvajainen.

Kuin sattumalta keväällä ilmestyi myös Häkkisen ja Vesa Iitin kirjoittama Valonkantajat-teos. Alaotsikkonsa mukaisesti se tarjoaa välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä. Kirjassa Tattarisuon tapaukselle on omistettu oma kappaleensa, kuten myös esimerkiksi selvänäkijä Aino Kassiselle, hippiprofeetta Jorma Elovaaralle ja valtakunnanjohtaja Pekka Siitoimelle.

– Kävin ostamassa sen tuoreeltaan, sillä kirja vaikutti muutenkin kiintoisalta. Kuulun selvästi saman sukupolven lapsiin. Jotkut sen jutut ovat tuttuja lapsena luetuista vanhoista lehdistä ja suhtaudun niihin kuin osana populaarikulttuuria, eli en äärimmäisen vakavissani.

Teini-iän suunnitelma toteutui

Kolme vuotta sitten ilmestynyt Aki Ollikaisen debyytti kehuttiin pystyyn. Kauheaan katovuoteen 1867 sijoittuva Nälkävuosi voitti parhaalle suomalaiselle esikoisteokselle annettavan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja oli Finlandia-ehdokkaana.

Nälkävuosi oli pitkän ja sinnikkään matkan maali. Aki Ollikainen sanoo, että teini-iästä asti hänen ainoa urasuunnitelmansa oli tulla kirjailijaksi.

Ennen Nälkävuotta Ollikainen kirjoitti yhden kirjan, joka on pöytälaatikossa ja pysyy siellä.

– Lähetin käsikirjoituksen kustantamoon ja sain siitä palautetta. Korjasin sen palautteen mukaan ja lähetin uudestaan. Sen jälkeen he totesivat, että nyt tämä kirja on niin pitkällä kuin se voi kehittyä. Että hyvin imitoit, mutta seuraavaksi pitää löytää oma ääni.

– Nälkävuodella rupesin hakemaan omaa ääntä ja tuntui, että se löytyikin. Jotenkin siinä tajusin, että nyt on löytynyt oma tapa kirjoittaa, että sitä ei ole mistään lainattu tai kopioitu.

Entä millainen tuo tapa on? Kahden tiiviin romaanin perusteella se on selkeä ja säästeliäs, mutta silti kaunis, jopa runollinen. Ollikainen kertookin aloittaneensa proosan kirjoittamisen vasta yli kolmekymppisenä, rustattuaan sitä ennen runoja noin 15 vuotta.

Myös The Guardianin kriitikko ihasteli Aki Ollikaisen kieltä kirjoittaessaan Nälkävuodesta pari kuukautta sitten. Englannin lisäksi kirja on tähän mennessä käännetty saksaksi ja ruotsiksi.

– En edes osannut haaveilla käännöksistä. Oma haave oli toteutunut jo silloin, kun olin saanut kirjan julkaistuksi. En ole kirjoittaessa ajatellut mahdollisia käännöksiä millään lailla, mutta onhan se hienoa, että työtä arvostetaan.

Ei enää harrastus

Nälkävuotta kirjoittaessaan Aki Ollikainen asui Kolarissa ja oli päivätöissä Luoteis-Lappi -sanomalehdessä. Töiden jälkeen illat menivät lähinnä lapsia paimentaessa. Aikaa omalle kirjoittamiselle jäi lasten nukkumaanmenon jälkeen, tunti tai pari kerrallaan.

Esikoisen menestyksen ansiosta Musta satu syntyi toisenlaisessa tilanteessa, ei harrastuksena vaan oikeana kirjailijana.

– Ensimmäistä kirjoittaessa ei ollut mitään odotuksia ulkoapäin. Nyt mietin paljon mahdollista vastaanottajaa, että voinko kirjoittaa tällaista kirjaa vai odottavatko ne aivan toisenlaista. Tämä kuitenkin on monella tavalla erilainen. Tämä ei ole samalla tavalla juonellinen ja suoraviivainen. Tämä ei edes yritä tavoittaa realistisen kerronnan logiikkaa.

– Jo kirjoittaessa tiesin, että nyt tulee luettavaksi paljon vaikeampi kirja. Ja että tästä eivät välttämättä kaikki pidä.

Musiikki virittää kirjoitustunnelman

Nuoruutensa Ollikainen vietti Äänekoskella. Noin 18-vuotiaaksi asti hänen elämänsä pyöri lähinnä urheilun ympärillä – pikajuoksun, jalkapallon ja jääkiekon. Ollikainen kertoo, että toisten ottaessa ensikännejä hän oli varmaankin potkimassa palloa tai luistinradalla.

– Myös musiikki oli jo silloin tärkeä asia, mutta bändihommiin en koskaan lähtenyt mukaan. Kun sain sähkökitaran, niin enemmän poseerasin sen kanssa peilin edessä kuin opettelin soittamaan. Ja runonkirjoittamisharrastus oli tietenkin sellainen juttu, mistä en paljon huudellut.

Musiikki merkitsee Aki Ollikaiselle yhä paljon. Hän on esiintynyt julkisuudessa Joy Division -paidassa ja hänen armeijatakkinsa rintamusta koristaa The Beatles -nappi. Musiikin kuunteleminen on myös tärkeä osa kirjoittamisprosessia.

– Kuuntelen musiikkia aina kirjoittaessani. Nälkävuoden aikaan kirjoitusbiisinä oli Heino Kasken Pankakoski, pianosävellys sadan vuoden takaa. Tätä uutta kirjoittaessa kuuntelin eniten Joy Divisionin Closer-levyä.

– Kun kuuntelee samaa musiikkia, pääsee heti takaisin siihen tunnelmaan. Musiikki virittää ympäristön sellaiseksi, että muistaa mihin viimeksi jäi ja että siitä on helppo jatkaa.

Nälkävuoden menestys vastaanotettiin ja Musta satu kirjoitettiin Sammatissa, Eeva Joenpellon tulevien kirjailijapolvien käyttöön testamenttaamassa kirjailijakodissa. Ollikainen asui siellä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa lähes kolme vuotta kunnes luovutti talon seuraavalle asukkaalle toukokuun lopussa.

Myös Aki Ollikaisen vaimo Milla Ollikainen on kirjailija. Hänen kolmas dekkarinsa Pirunkuru ilmestyy syksyllä.

– Meillä on erilainen tapa kirjoittaa. Milla etenee aika kronologisesti, kun taas minä kirjoitan fragmentaarisesti, kokoan palasista. Kirjoitan alun ja lopun ja kohtauksia sinne väliin. Dekkari on sen verran juonivetoisempi, että sellainen ei toimi.

Aki Ollikainen: Musta satu. Siltala 2015. 155 sivua.