Jokin aika sitten mosambikilaisen sanomalehden kannessa oli leijonan kuva, mikä on maassa hyvin harvinaista. Kyse oli kissapetojen hakeutumisesta asutuksen läheisyyteen Zambezian maakunnassa. Itse jutun kärki oli, että asukkaat rajoittivat leijonien vuoksi tärkeitä aktiviteettejaan ulkona.
Leijonat ovat paljon suomalaisia suurpetoja vaarallisempia ihan luonnostaan, mutta eivät normaalisti sentään metsästä ihmisiä. Pohjois-Mosambikista kuitenkin tunnetaan useampia tapauksia, joissa leijonalauma on alkanut saalistaa ihmisiä.
Niin biologit kuin paikalliset ihmisetkin ajattelevat – joskin eri tavoin – että syynä on ihmisen oma toiminta. Paikallisten asukkaiden mielestä on naurettavaa kuvitella, että leijonat toimisivat omin päin. He uskovat, että ne on noiduttu heidän kimppuunsa taloudellisen ahneuden vuoksi.
Sotien hautaamattomat ruumiit totuttivat leijonat ihmislihaan.
Noituususkomuksia voi pitää rationaalisina, koska oman kylän köyhyyttä ja onnettomuutta ja toisten käsittämätöntä rikkautta ei voi luonnollisilla syillä selittää. Wall Streetin susista ja muista todellisista rahamiehistä ei syrjäseudun asukkailla kuitenkaan juuri ole kokemusta, vaan noituussyytöksien kohteeksi joutuvat useimmiten paikalliset kauppiaat ja virkamiehet.
Leijonien maakunta
Erityisesti Cabo Delgadon maakunnassa on vuosikymmenten mittaan muodostunut useampia ihmisiä syöviä leijonalaumoja. Vuonna 2002–2003 seitsemän leijonan lauma söi 13 kuukaudessa noin 50 ihmistä ja haavoitti kuutta. Leijonien riehuminen köyhässä Muidumben piirikunnassa loppui vasta, kun valtio lähetti paikkakunnalle ammattimetsästäjän.
Tuoreempaa tapausta dokumentoinut kirjailija Mia Couto kertoo uudehkossa romaanissaan A Confissão da Leoa (Naarasleijonan tunnustus) tunnelmista, kun leijonat väijyvät kyläläisiä.
Vuonna 2013 Camões-palkittu Couto kuunteli paikallisten tarinoita työskennellessään Palman piirikunnassa kenttäbiologina vuonna 2008. Siellä leijonat tappoivat vähemmän kuin Muidumbessa eli ”vain” 26 ihmistä.
Mutta sekin riitti siihen, että kyläläiset lakkasivat luottamasta keneenkään. Ihmisleijona tai leijonia ohjaava noita saattoi kyläläisten käsityksen mukaan olla vaikka yöllä ulos virtsaamaan poistunut perheenjäsen.
Sosiologi Carlos Serra kertoo, että maakunnan leijonat tottuivat ihmislihaan aluksi itsenäisyyssodan 1964–1974 aikana, kun portugalilaissotilaat alkoivat jättää ampumiaan vihollistaistelijoita savannille hautaamatta, mitä aiemmin ei ollut koskaan tehty. Paikalliset nimittäin pitivät hautaamista äärimmäisen tärkeänä ja pelkäsivät hautaamattomien ruumiiden henkiä.
Uutta käytäntöä ei kuitenkaan lopetettu Mosambikin itsenäistyessä vuonna 1975, vaan vuosina 1976–1992 riehuneessa sisällissodassa ruumiita jäi savannille vielä enemmän.
Sodan aikana kokonaisia kyliä evakuoitiin tai jätettiin täysin tyhjiksi. Niihin jäi puolustuskyvyttömiä eläimiä, kuten kanoja, sikoja, vuohia ja nautakarjaa. Leijonat alkoivat luonnollisesti syödä niitä. Ihmisiä ei tarvinnut aavekylissä pelätä, ja leijonilla oli nälkä. Sodan molemmat osapuolet olivat ampuneet gasellikannan ja muun suurriistan konepistooleillaan sukupuuton partaalle.
Seuraavaksi lynkkaukset
Cabo Delgadossa tiedetään hyvin, että leijonat alkavat tietyissä olosuhteissa metsästää ihmisiä. Se, miksi ne vainoavat nimenomaan jotain tiettyä yhteisöä tai perhettä, selitetään noituudella.
Muidumbessa noituusepäilyt johtivat nuorten kyläläisten tekemiin lynkkauksiin, joissa kuoli 24 ihmistä, etupäässä piirikunnan varakkaampia jäseniä, kuten valtion virkamiehiä. Myös muita varakkaammat mosambikinintialaiset kauppiaat joutuivat syntipukeiksi.
Yhteensä leijonat ja kimpaantuneet lynkkausporukat tappoivat reilun vuoden aikana lähes 80 ihmistä. Serran mukaan leijonat kyllä käynnistivät lynkkaukset, mutta niiden pohjimmainen syy oli silti yhteisössä pitkään kyteneissä sosiaalisissa ristiriidoissa ja kroonisessa sosiaalisessa kriisissä. Monet tällä seudulla elävät absoluuttisessa köyhyydessä, ja naapurien hyvinvointia on vaikea hyväksyä.
Mia Couto on siviiliammatiltaan biologi. Hänen kirjassaan sukelletaan vakuuttavasti leijonan ja ihmisleijonaksi itsensä kokevan nuoren naisen näkökulmaan. Muutenkin pääpaino on naisten tarinoissa, sillä yhtä lukuun ottamatta kaikki uhrit Palmassa olivat naisia.
Metsästävän naarasleijonan näkökulmasta heikot ja hitaat ihmiset ovat asettuneet heidän reviirilleen, ja lisäksi vielä lihottavat herkullisia eläimiä. Erityisen houkuttelevia ovat naiset, koska leijonat näkevät kauas, että vettä päänsä päällä kantavien naisten liikkuvuus on rajoitettua.
Leijonia ei tosin kannata julkisesti ymmärtää, kun ne ovat jahtaavat ihmisiä. Ulkopuolisuus ja ulkomaalaisuus epäilyttävät pitkään jatkuneen kriisin kärjistyttyä muutenkin. Kantapään kautta tämän huomasi nykyhistorioitsija Paulo Israel. Hän työskenteli vuonna 2003 Muidumbessa ja oli vähällä joutua lynkatuksi noituussyytösten vuoksi.
uutiskirje 
