Nykypäivän lapsiperheiden kiireistä arkea kuvaa sympaattinen kirja pöydästä, joka tahtoi kodin. Pamela Tola ja Manuela Bosco ovat kirjoittaneet tarinan, josta niin lasten kuin aikuistenkin on helppo löytää tarttumakohtia omaan elämäänsä. Anna Salmisalon kuvitus on raikas ja selkeä. Mukana on myös pilkahdus huumoria. Kirja on tehty yhteistyössä Mannerheimin Lastensuojeluliiton kanssa.
Pöydän vaiheita kuvaava tarina sisältää opetuksen, mutta se ei suinkaan ole tunkkainen tendenssikirja, jota lukiessa kaikkien korvat punehtuvat häpeästä tai kiukusta. Pöytä on kestävän kehityksen hengen mukaisesti tehty kierrätysmateriaaleista ja sillä on oma ainutlaatuinen sielunsa – se ei ole mikään Ikean tusinakaluste. Sen elämäntehtävänä on koota ympärilleen ihmisiä syömään ja seurustelemaan.
Taitava puuseppä Jaakko rakentaa hienon, puhuvan pöydän, joka on kuitenkin yhdelle miehelle liian suuri. Kirpputorilta pöytä päätyy Leon, Lindan ja heidän vanhempiensa kotiin. Aikaisemmin ei perheellä ole ollut ruokapöytää lainkaan, kukin on syönyt milloin sattuu jääkaapin oven edessä tai sohvalla suoraan pizzalaatikosta. Kotona viihtyvä Leo saa odottaa vauhdikkaiden käänteiden loppuun asti ennen kun perhe oivaltaa yhdessä ruokailemisen ilot.
Piimänakki ei ole mäyräkoira eikä grillimakkarauutuus, vaan ihka oikea pikkusisko.
Entäpä kirjan opetus? Se on niin helpottava itsestäänselvyys, että siihen tarttuminen ei vaadi suuria uhrauksia eikä erityisosaamista. Tutkimusten mukaan nimittäin lapset, joiden kotona kokoonnutaan yhteisen ruokapöydän ääreen nauttimaan ateriat ja keskustelemaan, kokevat itsensä hyväksytyiksi ja selviävät paremmin elämässä. Ja yhdessä kokkaaminen ja ruokaileminen on sitä paitsi mukavinta arkea! Alkuun pääsee kirjan lopussa olevan helpon banaanijäätelön ohjeen avulla.
Pamela Tola, Manuela Bosco ja Anna Salmisalo (kuvitus): Pöytä joka tahtoi kodin. Otava 2015. 64 sivua.
Tomppa ilmestyi lastenkirjallisuustaivaan kiintotähdeksi vuonna 1993. Tomppa-kirjoja on ilmestynyt kaikkiaan 16, joista viimeisin kertoo Piimänakin ilmestymisestä Tompan perheeseen. Tomppa syntyi samoihin aikoihin nuorimpien lasteni kanssa, mutta on varttunut vasta leikki-ikäiseksi. Kirjallisuudessa aika kulkee eri tahtiin!
Piimänakki ei ole mäyräkoira eikä kesän grillimakkarauutuus, vaan ihka oikea pikkusisko. Lempinimen sisko saa isoveljeltään ominaistuoksunsa ja olemuksensa ansiosta.
Varsin tuoreena isoäitinä ilahduin kirjan mummista, joka ei toista stereotypioita harmaanutturaisesta, kotitakkiin pukeutuvasta vanhasta tädistä. Kun vanhemmat ovat synnytyssairaalassa, tulee mummi hätiin huolehtimaan Tompan arjesta.
Tomppa ja Piimänakki on pieni tarina perheen kasvamisesta isoveljen näkökulmasta. Uuden perheenjäsenen myötä Tomppa sovittaa itseään isoveljen rooliin vanhempien ja mummin myötävaikutuksella. Huumori on usein toimiva keino selvitä hämmentävistä uusista tilanteista ja Piimänakki asettuu omalle paikalleen Tompan elämässä eikä uhkaa hänen paikkaansa perheessä.
Kristiina Louhi: Tomppa ja Piimänakki. Tammi 2015. 29 sivua.
Riikka Jäntti on valmistunut kuvittajaksi vuonna 2005 ja on sen jälkeen julkaissut sekä omia lastenkirjoja että kuvittanut muiden tekstejä. Pikku Hiiren uhmaiästä kertovassa tarinassa kuvitus vie tarinaa eteenpäin sarjakuvamaisesti. Ehkä sarjakuva olisi toiminut jopa paremmin tarinan ilmaisukeinona?
Jäntin kuvituksessa on viime vuosisadan henkeä, omasta mielestäni jopa häiritsevän paljon. Mieleen tulevat väkisinkin Beatrix Potterin Pikku Kaniini -kirjat. Jäntti on taitava piirtäjä, mutta hippunen rentoutta viivan käytössä nostaisi kuvituksen uudelle tasolle.
Saduissa on oma logiikkansa, mutta äiti-hiiren tapa riuhtoa Pikku Hiirtä hännästä ei kuulu tämän päivän lastenkirjan kuvastoon. Lapsen silmissä Pikku Hiiri on lapsi, eikä lapsia kiskota tukasta eikä hännästä. Väkivaltainen interventio ei auta uhmaikäistä hallitsemaan omaa tahtomistaan. Kiskomisen sijaan tarinassa olisi voinut olla enemmän aikuisen ja lapsen vuorovaikutusta.
Riikka Jäntti: Pikku hiiri, tuuliviiri. Tammi 2015. 48 sivua.
uutiskirje 