Palattuani huhtikuussa viiden viikon matkalta eteläiseen Afrikkaan, vaimoni kertoi, että joku tuttava oli ihmetellyt uskallustani lähteä matkaan. ”Eikö se ole liian vaarallista?” hän oli kysellyt.
No ei ole. Ainakaan Mochudissa, Botswanassa, jossa olen usein vieraillut.
McCall Smithin kirjassa kirjassa Elämän kirkas keskipäivä (Otava 2003) Mma Ramotswe kertoo, kuinka Mochudissa, kaukana Gaboronen kiireestä, on niin paljon puhuttavaa ja niin vähän tekemistä. ”Mma Ramotswe tunsi vajoavansa taas maaseudun elämänrytmiin, joka oli paljon hitaampi ja otollisempi pohdinnalle kuin elämä kaupungissa. Gaboronessakin oli toki aikaa ajatella, mutta maalla ajatteleminen oli paljon helpompaa, siellä saattoi vain katsella kukkulan lakea ja ohuita pilven haituvia, jotka leijuivat hitaasti taivaan poikki, tai kuunnella karjan kelloja ja kaskaiden siritystä. Sellaiseksi elämä Botswanassa oli tarkoitettu; muu maailma sai lietsoa itsensä kuumeiseen kiireeseen, mutta Botswanassa ihminen saattoi yhä istua talonsa edessä okrankeltaisen aidan takana, muki rooibosia kädessä ja puhua hyvin pienistä asioista: päälliköstä joka putosi kaivoon, mustasukkaisuudesta ja vuohista.”
Timanttituloja käytetään köyhyyden poistamiseen.
Botswana kuuluu Afrikan kaikkein menestyneimpiin maihin. Sen talous on kasvanut itsenäistymisestä vuonna 1966 tasaisesti puoli vuosisataa yhteen menoon. Köyhyyttä ei ole voitettu, mutta kurjuus on vähissä.
Varsinaista slummia ei pääkaupungissa ole lainkaan. Köyhillä on ainakin pieni talo, ei mitään pellinkappaleista kyhättyä hökkeliä. Kerjäläisiä ei ole, liftareita sen sijaan on paljon, sillä julkinen liikenne melko lailla puuttuu. Yksityisautoja alkaa olla pian liikaakin.
Hallitus ja presidentit vaihtuvat säännönmukaisesti vaaleilla, valtion budjetti on kuivia vuosia lukuun ottamatta ylijäämäinen, eikä kukaan ole varastanut valtion varmuusrahastoja, jotka ovat huomattavat.
Yksi puolue vallassa
koko itsenäisyyden ajan
Suomessa tai muuallakaan ei tiedetä Botswanasta oikein mitään, koska siellä ei tapahdu mitään ikävää, sotiakaan ei ole koettu 150 vuoteen. Oma armeija perustettiin vasta 14 vuotta itsenäistymisen jälkeen vain sen vuoksi, että naapurimaissa Namibiassa, Etelä-Afrikassa ja Zimbabwessa sodittiin. Rikollisuutta on vain vähän. Kävelin usein Gaboronen pimeillä kujilla ja ajelin eri puolilla. Vaaran tuntuakaan ei ole.
Eräässä suhteessa botswanalaiset ovat kuin suomalaiset: yksikään haastattelemistani ihmisistä ei ollut sitä mieltä, että maalla menee hyvin. Siitä ei pidetä lainkaan, että Botswanaa verrataan Afrikan maihin (indeksien mukaan Botswana on aivan kärjessä). ”Miksi meitä verrataan Afrikan maihin, miksei Pohjoismaihin tai Singaporeen,” puuskahti Suomen kunniakonsuli Sam Mpuchane, menestyvä liikemies Gaboronessa.
Nuoret valittivat juuri sitä, että oikein mitään ei tapahdu, pitäisi olla enemmän säpinää. Oppositiopuolueiden johtajat olivat tyytymättömiä englantilaistyyppiseen vaalijärjestelmään, jossa parlamenttiedustajat valitaan äänestysalueittain siten, että eniten ääniä saanut valitaan.
Suhteellisuus ei todellakaan toteudu, kun hallitseva puolue BDP sai 46 prosentin ääniosuudella kaksi kolmasosaa paikoista. Demaripuolue BCP sai 20 prosentin ääniosuudella kolme paikkaa, sillä se ei pystynyt liittymään kahden muun oppositiopuolueen kanssa yhteiseen Umbrella-vaaliliittoon. Kaksi muuta oppositiopuoluetta saivat 30 prosentin ääniosuudellaan saman osuuden paikoista.
BCP:n johtaja Dumelang Saleshando, monien tyttöjen suosikkipoliitikko, valitti toisten puolueiden yliolkaista suhtautumista neuvotteluissa. Paremmin menestyneen BMP-puolueen puheenjohtajan Ndaba Gaolathen mielestä BCP vain laski voimansa väärin.
Molemmat tietysti valittivat demokratian puutetta tilanteessa, jossa BDP on ollut vallassa itsenäisyydestä lähtien. Nykyinen presidentti Ian Khama on maan ensimmäisen presidentin Seretse Khaman poika.
Vapaa lehdistö,
kaikesta keskustellaan
Seretse Khama taittoi rasismin synnyltä kärjen jo ennen presidenttiyttään menemällä rakkausavioliittoon valkoisen Ruth Williamsin kanssa vastoin koko ympäristön tahtoa. Heidän poikaansa Iania syytetään nykyisin itsevaltaisuudesta. Se ei nyt kuitenkaan mene niin pitkälle, että hän uhmaisi oikeuden päätöksiä, joilla hallituksen ja presidentin tärkeitä hankkeita on kuopattu.
Ian Khama on ainoa eteläisen Afrikan johtaja, joka arvostelee avoimesti Zimbabwen presidenttiä Robert Mugabea. Botswanan lehdistö on vapaa ja kaikesta keskustellaan. Keskustelun taso ei kaikissa lehdissä ole kuitenkaan korkea: asiat jäävät henkilökysymysten jalkoihin, kuten niin usein Suomessakin.
On yllättävää, että korruptiovapaana maana pidetyssä Botswanassa kirjoitetaan niin paljon korruptiosta ja syytetään siitä. Ilmeisen perustelemattomia syytöksiä heitellään julkisuudessa. Jos ne kyetään näyttämään toteen, syyllinen lähtee kyllä vankilaan, toisin kuin niin monessa Afrikan maassa.
Keväisellä matkallani ajelin kaksi kertaa Suomen kokoisen maan harvaan asutuilla seuduilla 2 500 kilometrin lenkin pääkaupungista pohjoiseen aina Namibiaan saakka ja läpi Kalaharin takaisin pääkaupunkiin. Kiersin Okavangon upean deltan, jonne repputuristeja ei kaivata. Huikean tyylikkäät lodget houkuttelevat vain rikkaimpia lentäen liikkuvia turisteja katsomaan villieläimiä. Luonto säästyy ja rahaa tulee enemmän, kun turistien määrää rajoitetaan rankasti, sanoo hallitus.
Minulla ei ollut varaa niihin paikkoihin, mutta isoja eläimiä näkyi aivan ohikulkutien varressakin. Myös muuta elämää oli tarjolla: lehmiä, aaseja, vuohia ja lampaita maleksi ja makaili teillä yllin kyllin, lehmiäkin aivan pääkaupungin keskustan lähellä.
Köyhyyteen yritetään
tosissaan puuttua
Botswana on siitä erikoinen, ellei ainutlaatuinen konservatiivinen maa, että köyhyydelle todella yritetään tehdä jotain. Ihmiset sanoivat, että se johtuu tswanakulttuurin perinteestä. Ketään ei jätetä.
Timanttikaivosten tuomaa vaurautta siirretään vahvasti köyhyyden poistamiseen. Valtion toimintojen perusrakenteisiin on satsattu niin, että melkein kaikki lapset ovat 10-vuotisessa koulussa ja lukionkin käy joka toinen.
Väestöstä 95 prosenttia asuu alle kahdeksan kilometrin päässä lähimmästä klinikasta. Päästäänkö Suomessa koskaan lähelle sitä? Mutta hiv:iä ei ole saatu kuriin muuten kuin sikäli, että kaikki tartunnan saaneet saavat ilmaisen lääkityksen, joka pitää ihmiset hengissä vanhaksi asti. Se tulee kalliiksi, kun hoidettavia on kaksimiljoonaisessa kansassa noin 180 000.
Köyhyyttä on saatu tasaisesti vähennettyä, mutta laajalla maaseudulla sitä on edelleen runsaasti, eivätkä kaikki kaupunkeihin hakeutuneet ole löytäneet säällistä työtä. Tuloerot ovat maailman korkeimpien joukossa. Työttömyysaste on vähän alle 18.
Tällä matkalla en päässyt lähemmin tutustumaan busmannien (sanien, khoi-heimojen, basarwojen) oloihin, joiden tiedän olevan kurjia. Se on oma tarinansa, eikä aivan yksioikoinen. Yliopistolta ei löytynyt ainoatakaan busmannia ja kyläkouluissakin heitä on vähän, vaikka koulutusta on tarjolla. Toisaalta he eivät pärjää alkoholia, aidsia eikä televisiota vastaan oman ikiaikaisen kulttuurinsa voimin.
Afrikassa on turha yrittää pärjätä yksin. Pitää hakeutua johonkin yhteisöön, se on paras turvakeino. Minullakin oli vahva tukihenkilö, Mochudista lähtöisin oleva 21-vuotias matematiikan opiskelija Siyanda Mohutsiwa, joka haluaa ekonomistiksi ja kirjailijaksi ja kenties suomalaisen Joonaksen vaimoksi. Hän auttoi kaikessa käytännöllisessä vaivojaan säästelemättä ja hänen ystävistään tuli minunkin ystäviäni. Myös Siyandan vanhemmat auttoivat minua ja avasivat yhteyden bakgatla-heimoon.
Kirjoittaja valmistelee kirjaa Botswanasta.
uutiskirje 
