Tapasin sattumalta kadulla iäkkään, rollaattorilla liikkuvan naisen, jonka kevääseen olivat onnettomuudet tehneet pesän. Naisen mökkiin oli murtauduttu ja paikat pantu sileäksi. Vakuutus ei korvaa, eihän vanhalla tavaralla ole rahallista arvoa. Sitten ryöstettiin rahat keskellä päivää Helsinginkadulla. Kukaan ei tullut väliin.
– Elämä on luopumista, hän totesi lakonisesti ennen kuin erosimme.
Luopuminen nousi myös yhdeksi aiheeksi ohjaamassani Eläkeläiset ry:n kirjoittajakerhossa, kun ideoimme vanhenemiseen liittyviä aiheita kirjoitustehtävän pohjaksi. Olemme tehneet töitä yhdessä viisi vuotta ja ryhmän jäsenten keski-ikä huitelee ehkä lähempänä kahdeksaa- kuin seitsemääkymmentä. Ilmiselvää kokemusasiantuntija-ainesta siis.
Ehkä siinä mielessä syrjitään, että kun ikää kertyy tarpeeksi, ei enää kysytä mielipidettä mistään.
Ruodimme vanhuutta ja vanhenemista neljän kirjoittajakerhon jäsenen kanssa ja selvitimme, mikä pitää ihmisen vireessä.
Yksinäisyyttä on monta lajia
Yksinäisyys voi iästä riippumatta olla ihmisen oma valinta tai piinallinen pakkojama. Kymmenien vuosien liiton jälkeen leskeksi jääminen on monelle elämän kovin paikka. Etenkin mies voi elämänkumppanin myötä kadottaa myös muut sosiaaliset suhteensa, jos niiden ylläpito on jäänyt vaimon vastuulle.
Naisille puolison puuttuminen voi sen sijaan merkitä parisuhdetta suurempaa vapautta ja väljempää liikkumatilaa.
Nuorena leskeksi jäänyt Ritva Kyyrö sanoo, ettei osaa kuvitella, millainen elämästä olisi kehkeytynyt, jos puoliso oli elänyt vanhaksi tai tilalle olisi löytynyt uusi.
– Että tuossa ois joku ukonkräppynä. En kyllä ketään kaipaa, kun olen tottunut olemaan yksikseni.
Marjatta Arantilan asuinkumppaniksi riittää kissa. Parin pitkän liittokokeilun jälkeen nykytilanne tuntuu parhaalta vaihtoehdolta. Omat ja muiden kokemukset ovat vakuuttaneet, että yksineläjänä elämä on lokoisampaa.
– Jos parisuhde on siedettävä, niin mikä ettei. Monella se on kuitenkin sietämätön.
Huonossa parisuhteessa yksinäisyys voi olla raskaampaa kuin yksin eläessä. Jos vanheneminen etenee epätahtiin, voi puolisosta tulla rasite, joka estää täysipainoisen elämän.
Ystävyydenkään ei ole pakko olla sydänsellaista. Arantila määrittelee itsensä ulkoringillä olijaksi. Kirjoittajakerhon lisäksi hän kuuluu muihinkin ryhmiin ja niissä jokaisessa hänen oma sijaintinsa on sama.
– Yhdessäkään ringissä ei ole sellaisia sydänystäviä, joita tapaisin muuten. Toki sekin olisi mahdollista, mutta tämä riittää minulle.
Leif Söderlund muistuttaa, että kotiin jumiutumisen ja sitä myötä yksinäisyyden juuret voivat löytyä kukkarosta.
– Yksi syy voi olla köyhyys eli eläkkeen pienuus. Kun rahaa ei kerta kaikkiaan ole, ihminen voi jäädä vangiksi kotiinsa. Ahon hallituksen puolitettu indeksi tuntuu eläkeläisen lompakossa edelleen.
Tukia ja palveluita saa se, joka osaa pyytää. Se joka ei osaa, jää ilman, huomauttaa Ritva Kyyrö.
– Ulospäin suuntautuvat pärjää, mutta eivät ne, jotka jäävät kotiin istumaan, eivätkä ole kenenkään kanssa tekemisissä. Mielestäni niiden elämä on kurjaa.
Työ ei ole olennaista, tekeminen on
Suomalaisen identiteetin perustan sanotaan usein rakentuvan ammatista ja työstä. Marjatta Arantila jäi eläkkeelle viisikymppisenä, mutta työntekoa hän ei malttanut lopettaa. Hanttihommat ja nollatuntisopimukset tulivat tutuiksi.
– Töitä sain aina yhdellä puhelinsoitolla. Hain tosin sellaisia, jotka eivät muille kelvanneet. Oli pakko löytää itselle joku syy nousta aamulla. Viimeisimmän työn lopetin muutama vuosi sitten 73-vuotiaana. Perjantaista on sittemmin mennyt kaikki hohto.
Leif Söderlundia hieman etuajassa eläköityminen ei ole jäänyt harmittamaan.
– Työn loppuminen on paha asia siinä tapauksessa, että ihminen on määritellyt itsensä työn kautta.
Enemmän kuin työstä kyse onkin inhimillisestä pyyteestä olla tarpeellinen ja pysyä yhteydessä muihin ihmisiin. Söderlund esimerkiksi kutsuu vanhan oppikoulun luokkansa koolle neljästi vuodessa. Tapaaminen järjestetään aina samassa ravintolassa ja kolmessa tunnissa maailman asiat pannaan järjestykseen kvartaali kerrallaan.
– Voidaan haukkua uskonto, ryssät ja amerikkalaiset – mutta sairauksista ei puhuta. Kaikki ollaan kahdeksissakymmenissä ja kremppaa on jokaisella, mutta niistä ei keskustella.
Eläkkeelle jäämiseen voi myös valmistautua. Niin teki Ritva Savolainen, joka ei halunnut pudota tyhjän päälle töiden loputtua.
– Kävin vapaaehtoiskursseja, autoin seurakunnalla keittiössä ja tarjoilussa ja keskustelin ihmisten kanssa. Sitten osallistuin palvelevan puhelimen koulutukseen, joka kesti yhdeksän kuukautta. Toimin puhelinpäivystäjänä kymmenen vuotta. Se homma kyllä antoi ja otti.
Ilman vapaaehtoistyötä moni ihminen ja asia jäisi hoitamatta. Vapaaehtoistyöntekijöinä eläkeläiset ovat suunnaton voimavara. Esimerkiksi Helsingin kaupungin Kinaporin palvelukeskuksessa toimii 139 vapaaehtoisen joukko, itsekin muun muassa keskuksen kirjastoa hoitanut Ritva Kyyrö kertoo.
– Pinnaa vapaaehtoistyö vaatii, eikä se kaikille sovi. Kunnioitan tavattomasti niitä ihmisiä, jotka vanhuksia hoitaa, silittelee päätä ja halailee.
Apua on helpompi saada kuin ottaa vastaan
Hoivan puolesta puhuvat kaikki, mutta sen vastaanottaminen itselle on paljon vaikeampaa kuin tarjoaminen toisille.
Marjatta Arantila myöntää, että mieluusti antaa ymmärtää asioiden olevan ihan hyvin silloinkin, kun se ei ole täysin totta.
– Mun on hirveen vaikea pyytää mitään ja ihmiset on tottuneet siihen, että en tarvitse mitään ja pärjään omillani. Ihan kauheilta tuntuvat joidenkin poliitikkojenkin esittämät ajatukset, että omaisten pitäisi hoitaa vanhukset.
Myös Ritva Kyyrölle apu maistuisi paremmin antajana kuin vastaanottajana. Fyysinen kunto pakottaa välillä turvautumaan muihin.
– Yritän tulla toimeen yksin niin paljon kuin mahdollista. Nyt kun on ollut pakko apua pyytää, se tuntuu vähän huonolta.
Työmarkkinoilla ikäsyrjintään törmäävät jo nelikymppiset. Ritva Kyyrö sen sijaan miettii, ovatko ihmiset muuttuneet kohteliaammiksi vai onko hän itse vanhentunut.
– Nyt ihmiset kai jo pitävät minua vanhana, haluavat auttaa ja tarjoavat istumapaikkaa. Toisaalta voi olla, että asenteissakin on tapahtunut muutosta. Jokin aika sitten kaikki vanhukset esitettiin julkisuudessa vähän hölmöinä.
Leif Söderlundkaan ei koe, että häntä olisi erityisesti syrjitty iän tai minkään muunkaan vuoksi. Gallupeissa ei tosin kahdeksankymppiselle tahdo omaa ikäryhmää rastittavaksi löytyä.
– Olen kuullut kyllä hämmästelyjä iästäni ja ihmettelyä siitä, että muistan niin kamalan vanhoja asioita. Ehkä siinä mielessä syrjitään, että kun ikää kertyy tarpeeksi, ei enää kysytä mielipidettä mistään.
Ikä ei ole vain elettyjä vuosia
Onko elämä siis yhtä luopumista, kuten sattumalta kohtaamani nainen esitti?
– Rahaa tuntuu koko ajan tulevan vähemmän ja kuluvan enemmän, Marjatta Arantila myöntää.
– Kun terveyteen menee enemmän rahaa, sen huomaa heti muussa.
– Eläkeläisen aika menee niin vauhdilla, että joutuu miettimään, miten aikoinaan ehti töihin, toteaa Leif Söderlund.
– Sen olen tosin huomannut, että iän myötä tahtovat hommat jäädä vähän roikkumaan, hän tarkentaa.
– Mistään en ole iän vuoksi joutunut luopumaan, sairaus kyllä on siihen pakottanut. Erityisesti harmittaa näyttelemisestä luopuminen rollaattorin takia. Muutenkin se on vihoviimeinen kapistus, kun sen kanssa naimisiin joutuu, Ritva Kyyrö manailee.
Matkailua hän ei kuitenkaan aio lopettaa.
– Olen sen verran hullu, etten mieti ikää, vaikka nyt joudunkin ottamaan huomioon portaat ja muut reittejä suunnitellessani. Mutta kyllä minä vielä johonkin lähden.
Samoilla linjoilla on Savolaisen Ritva. Ikä ei ole vain elettyjä vuosia.
– En minä koe itseäni vanhaksi. Oikeastaan olen sisimmässäni aika kakaramainen, hän naurahtaa.
uutiskirje 
