Ohjaaja Timo Koivusalo on tiivistänyt käsikirjoittamansa Sibeliuksen (2003) tarinan sinänsä fiksusti kolmeen ajanjaksoon (nuoruus, miehuus, vanhuus). Tarina havainnollistaa, miten monen sävellyksen synty liittyy Sibeliuksen oman elämän tai Suomen historian dramaattisiin hetkiin.
Tarinan nykyhetkessä tavataan ikääntynyt aviopari, joka liikuttuneena muistelee yhteistä taivaltaan. Koivusalon opus on yhtä paljon aviodraama ja elämäkerta kuin kulttuuri- ja yhteiskuntahistoriallinen tiivistelmäkin. Nostalgiaa riittää, samoin ”Sibben” musaa.
Puhtaasti elokuvana Sibelius ei ole sen huonompi Koivusalo-filmi kuin sen kaksi varsin hyvää edeltäjää Kulkuri ja joutsen (1999) sekä Rentun ruusu (2001). Mutta näkökulmassa ja lähestymistavassa tökkii. Koivusalo tuo kansallisen juhlakalun populaarikulttuurisiin kehyksiin vähän kuin rahvaan maisteltavaksi, ja tulos on aika naiivi.
Leffa edustaa sellaista suurmieshehkutusta ja näköispatsastelua, että jälki on vähintäänkin vanhahtavaa. Sibelius nähdään lähes ylimaallisena lahjana Suomen kansalle.
Martti Suosalo oli kotonaan Repe Helismaana ja Irwininä, Sibben saappaisiin hänessä ei ole vaadittavaa herraskaisuutta. Vakuuttavampi on Heikki Nousiainen elämän ehtoopuolelle ehtineenä sinfonian mestarina. Miina Turunen ja Seela Sella ovat sympaattisia Ainoja.
Sibelius. TV1 lauantaina klo 21.15
uutiskirje 
