Ranska on viime perjantain terrori-iskujen jälkeen pyytänyt ja saanut lupauksen muilta EU-mailta avusta viitaten Lissabonin sopimuksen niin sanottuun avunantolausekkeeseen. EU-maiden tekemä päätös Lissabonin sopimukseen kirjatun keskinäisen avunannon velvoitteen käyttöönotosta on ensimmäinen kerta, kun sitä sovelletaan käytännössä.
Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän mukaan Suomen tulee ilman muuta tukea Ranskaa, mutta Suomen lainsäädäntö kieltää sotilaallisen avun antamisen. Ryhmä myös torjuu sen, että Suomi sotilaallisesti liittoutumattomana maana ryhtyisi tarjoamaan sotilaallista apua muille EU-maille.
”On vaikea kuvitella, mitä konkreettista sotilaallista apua puolustusvoimat voisi Ranskalle tai muille suurvalloille tarjota. Suomen osaaminen on rauhanturvaamisessa YK-operaatioissa, kriisinvälityksessä ja siviilikriisinhallinnassa”, ryhmä katsoo.
Mikäli kansallista lainsäädäntöä muutetaan, on päätösvallan avun muodoista vasemmistoliiton eduskuntaryhmän mielestä säilyttävä kaikissa tapauksissa Suomen hallituksella ja eduskunnalla. Lisäksi on pidettävä huoli siitä, että suomalaisia sotilaita ei osallistu sotatoimiin maamme rajojen ulkopuolella.
”Tärkeä ennakkotapaus avun vähimmäismäärästä”
Konkreettisten toimien valmistelu Ranskan pyyntöön on jo käynnistynyt. Ulkopoliittisen instituutin johtajan Teija Tiilikaisen mukaan päätös ja sitä seuraavat käytännön toimet ovat tärkeä ennakkotapaus, joka antaa suuntaviivoja velvoitteen käytölle myös vastaisuudessa.
EU:n jäsenmaiden velvoite on unionin vastine Naton peruskirjan viidennelle artiklalle. Se on sisällytetty vuonna 2009 voimaan tulleeseen Lissabonin sopimukseen. Lausekkeen sanamuoto on täsmälleen sama kuin jo vuonna 1948 laaditussa Brysselin sopimuksessa, joka toimi vuosikymmenien ajan Länsi-Euroopan unionin peruskirjana. Se velvoittaa muut jäsenvaltiot antamaan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle jäsenvaltiolle apua ”kaikin käytettävissään olevin keinoin”.
Teija Tiilikainen toteaa UPIn kommentissa, että keskinäisen avunannon velvoitteen oheen on kirjattu vain niukalti sen käyttöönottoa selkeyttäviä sääntöjä.
Tiilikaisen mukaan jäsenmaiden reagointi Ranskan avunpyyntöön osoittaa, miten suurta vaihtelua jäsenmaiden avuntarjouksissa voidaan pitää hyväksyttävänä. Tärkeä kysymys on, mikä on se avun vähimmäismäärä, johon yksittäisen jäsenmaan on yllettävä, jotta sen antama panos voidaan katsoa riittäväksi solidaarisuuden osoitukseksi. Tämä vaikuttaa myös siihen, millaista apua EU-maat voisivat odottaa toisiltaan tavanomaisemman aseellisen konfliktin kohdalla.
Kun velvoite on kerran otettu käyttöön, kynnys sen soveltamiselle uudestaan on matalampi, Tiilikainen kirjoittaa.
lehti 