Heidi Haapasalo ehti käyttää huumeita kolmella vuosikymmenellä. Nyt hän on ollut kuivilla vuosia ja toimii vertaistukena Munkkisaaressa päihderiippuvaisten päiväkeskuksessa.
– Olen henkilökunnan ja asiakkaiden välinen sovittelija, hän sanoo.
Haapasalo on korvaushoitolainen. Hän saa päivittäin lääkkeen, jotta pystyisi elämään suhteellisen normaalia elämää ilman huumeita ja niihin liittyvää rikollisuutta.
Tiätsä, semmoinen varastelu käy hermojen päälle.
– Olin 19 vuotta aika pahassa jamassa. Ilman korvaushoitoa en välttämättä olisi enää hengissä, Haapasalo sanoo.
Lähtökohdat eivät olleet kovin helpot: Haapasalo syntyi naisten vankilassa. Mummo haki hänet vankilasta, jonne äiti jäi neljäksi vuodeksi suorittamaan tuomiotaan. Isäänsä hän ei lapsena tuntenut.
Lapsen Haapasalo sai 17-vuotiaana. Sitten alkoi huumeura. Vankila tuli myöhemminkin tutuksi.
– Jouduin lusimaan näpistyksistä ja törkeistä varkauksista, mutta se loppui mulla kokonaan, kun tulin korvaushoitoon. En ole sen jälkeen tehnyt yhtään rikosta.
Aina hoidin pojan
Haapasalon poika on jo 25-vuotias. Haapasalo mainitsee poikansa monta kertaa, varsinkin, kun puhutaan siitä, mitä hyvää hänen elämässään on ollut.
– Se on streitti, ei ole käyttänyt mitään, sillä on oma koti ja duuni. Sen olen hoitanut kunnialla. Koskaan ei viety laitokseen. Aina hoidin pojan.
Sitä hän vähän ihmetteleekin.
– Juoksin huumeiden perässä ja samalla hoidin skidin. Meillä oli koti totta kai, hän sanoo.
Narkkarin elämä oli stressaavaa. Päivät kuluivat rahan hankkimiseen.
– Mitä nyt kaupoissa voi käsin kantaa ja selässään viedä ulos. Tiätsä, semmoinen varastelu käy hermojen päälle, joka päivä kierrät kymmeniä kauppoja ilman autoa, pidät kasseja jossain säilössä ja myyt tavarat, että saat aineet, hän kuvailee.
– Mutta se on sitä arkea.
Lastensuojelu ei huomannut missään vaiheessa mitään.
– Ne olivat niin sinisilmäisiä. Ihmettelivät, että mikä tässä mättää, kun en juo alkoholiakaan, mutta asunto lähtee alta melkein vuoden välein. Eivät todellakaan ymmärtäneet, vaikka kaikki merkit olivat näkyvillä.
Kama vei monta kertaa
Loppuvaiheessa Haapasalon oli pakko itse kertoa, missä mentiin.
– Itse aloin ajatella vasta loppumetreillä, silloin, kun kaikki kamat olin käynyt läpi. Mulla oli kavereita, jotka olivat päässeet kuiville. Ne sanoivat, että Heidi, sun elämä on järjetöntä. Ne näkivät, kuinka loppu mä olin. Oli pakko päästä eroon.
Se tapahtui vuonna 2000.
– Tuli ekan kerran mieleen, että olen oikeesti niinku kusessa, en pärjää mun ongelman kanssa yksin.
Korvaushoito ei onnistunut heti.
– Olin kolme kertaa, sitten kama kuitenkin veti vielä striitille. Viimeisellä kerralla mä ymmärsin, että en jaksa, mä jouduin Hämeeseen ja mulla oli parin viikon katko. Se oli semmoinen tilanne, tiätsä, mun oli niinku pakko tajuta, että nyt joko tää juttu tai. Sitten löysin äitini kuolleena ja kaikki kaatui niskaan. Sitten mä ilmoittauduin.
Alkoi kolme vuotta kestänyt prosessi, joka välillä sekin meni vikaan.
– Onneksi viimeisellä kerralla hoidín asiat ja nyt ollaan tässä.
Ei kukaan muu
Nyt Haapasalo hakee aamuisin korvaushoitolääkkeensä ja jää päiväkeskukseen. Hän keittää kahvit, juttelee porukan kanssa ja järjestää mitä milloinkin.
– Mä oon tuntenut jotkut näistä ihmisistä jo käyttöajoilta. Nyt on mukava nähdä täällä, tämä on yksi mun sosiaalinen rinki, tuttu ja turvallinen ystäväpiiri, hän sanoo.
– Mä tuun tänne joka päivä, oli hyvä tai huono päivä. Mun isä kuoli kaksi viikkoa sitten ja oli rankkaa, mutta sain frendeiltä tukea ja nyt olen hoitanut hautajaiset ja kaikki.
Haaveitakin on.
– Haluaisin jonkun osapäiväisen työllistämistyön. Olen hyvä käsistäni ja taiteellisesti lahjakas, kudon, virkkaan, piirrän ja maalaan.
Hän asuu tukiasunnossa ja elää toimeentulotuella. Lisäksi tulee 25 euroa viikossa kahvinkeitosta päiväkeskuksessa.
– Mä oon aika positiivinen. Olen ottanut sen kannan, että ei kukaan muu tee mun eteen mitään, jos en itse tee.
Vieressä Toni Karonen sanoo, että välillä menee aika tosi masentavasti. Haapasalo vahvistaa tämän.
– Välillä porukka on masentunutta, hän sanoo.
– Suurimmalla osalla täällä menee ihan hyvin, mutta sitten on niitä joilla on oheiskäyttöä ja näin. Mutta tämä onkin ylläpitohoito.
Karosta painaa se, että korvaushoidossa ei saa enää keskushermostoon vaikuttavia PKV-lääkkeitä, kuten Diapamia. Hän on aloittanut korvaushoidon 2005.
– Ensin niitä sai ja nyt yhtäkkiä ne on otettu pois. Jos ne joutuu hakemaan kadulta, se on tuhottoman kallista ja ärsyttää juosta kadulla, kun on päässyt eroon siitä, hän sanoo.
35-vuotias Karonen aloitti aineet yli 20 vuotta sitten.
– Mikä sä luokittelet huumeeksi, hän kysyy toimittajalta.
– Varmaan pidät kannabista huumeena. Olin seitsemännellä luokalla, kun aloitin sen.
Korvaushoito vähentää rikollisuutta
Munkkisaaren palvelukeskuksessa, jossa muiden muassa Heidi Haapasalo saa korvaushoitonsa, käy myös 170 muuta helsinkiläistä joka päivä samalla asialla vielä kuluvan syksyn ajan. He saavat muutaman tabletin, jota heidän ei tarvitse hankkia aineita kadulta.
Korvaushoito on julkista palvelua, jota esimerkiksi Helsingissä tuottavat kaupunki, Diakonissalaitos ja A-klinikkasäätiö. Helsingissä se kilpailutetaan neljän vuoden välein. Nyt Munkkisaaren piste on sulkeutumassa, koska siellä palvelua järjestänyt Diakonissalaitos hävisi kilpailutuksen. Tilalle eteläiseen Helsinkiin tulee A-klinikkasäätiö. Diakonissalaitos tarjoaa kuitenkin jatkossa palvelua muualla kaupungissa.
Huumeongelmaisten lääkkeellinen korvaushoito alkoi Suomessa jo 1997. Nyt Suomessa on noin 2 700 potilasta opioidiriippuvuuden korvaushoidossa.
Yhteiskunnalle hyödyllistä
Munkkisaaren päiväkeskuksessa suurin osa asiakkaista käy niin sanotussa haittoja vähentävässä hoidossa. Siinä asiakas saa korvaushoitolääkkeen, mutta ei ole sitoutunut kuntoutukseen, joka johtaisi vieroittumiseen.
– Kun saa lääkkeen, ei ole vieroitusoireita ja pystyy toimimaan normaalisti. Elämänlaatu kohenee ja pystyy keskittymään arkeen. Ei tarvitse osallistua rikolliseen toimintaan, voi päästä vankilakierteestä, saada asuntoasiat ja toimeentulon kuntoon, Diakonissalaitoksen päihde- ja mielenterveyspalvelujen johtaja Sari Nyberg luettelee korvaushoidon mahdollisia etuja yksilölle ja yhteiskunnalle.
Yhteiskunta hyötyy, koska huumeisiin liittyvät rikokset, terveyshaitat ja sosiaaliset ongelmat vähenevät.
Kunnallinen palvelu
Korvaushoito on kunnallinen palvelu, joka kuuluu hoitotakuun piiriin. Palvelut kilpailutetaan Helsingissä neljän vuoden välein. Sari Nyberg sanoo, että kilpailutus tekee työstä haastavaa.
– Kun kilpailutus hävitään ja palveluntuottaja vaihtuu, täytyy löytää uusi luottamuksellinen yhteys asiakkaisiin, hän sanoo.
Diakonissalaitoksen hallituksen jäsen, professori Juho Saari muistuttaa, että korvaushoitolaisten kanssa luottamuksen rakentaminen ei ole helppoa. Se kestää vuosia.
– Luottamus toisiin ihmisiin ja viranomaisiin on hyvin matala. Kun ihmiset eivät voi luottaa oikeastaan keneenkään eikä mihinkään, tämä on iso kysymys. Ratkaisevaa on se, miten he määrittävät itsensä ja miten heitä kohdellaan, Saari sanoo.
Hän kertoo esimerkin neulanvaihtopisteestä, jossa kävijämäärä kasvoi tasaisesti.
– Kun palvelun tuottaja vaihtui, kesti vuosia päästä entiselle tasolle.
Vertaisyhteisö
Diakonissalaitoksen tarjoama palvelu on laajempaa kuin se, mitä kilpailutetaan. Esimerkiksi Munkkisaaressa on tarjolla vertaisyhteisö, jota ylläpidetään päiväkeskuksella.
– On olennaista, että muodostuu yhteisö ja paikka, jossa ihmiset voivat olla ja elää, eivät kukoistaa, mutta kuitenkin olla ja elää, Saari sanoo.
Munkkisaaressa noin 40 asiakasta on kuntouttavassa hoidossa. Se vaatii kuitenkin valmiutta tiukkaan siotutumiseen. Kuntoutus kestää vuosia.
– Pyrimme saamaan aikaan toimintaa, joka voimaannuttaa niin, että ihmiset löytävät omat voimavaransa ja taitonsa käyttöönsä yhteisöllisellä meiningillä. Emme tiedä, mikä heitä auttaa, mutta kysymme, Nyberg sanoo.
Hän pitää toimintaa merkittävänä kansanterveyden kannalta.
– Esimerkiksi HIV-tartuntojen määrä on pääkaupunkiseudulla romahtanut neulanvaihtopisteiden takia.
uutiskirje 
