Transarpajaisissa jokainen arpa ei voita

24-vuotias Aleksi on transsukupuolinen, muttei kuitenkaan. Yhteiskunta ei tunnusta hänen transsukupuolisuuttaan, koska HYKS:n sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikka ei antanut hänelle transsukupuolisen diagnoosia.

– Virallisesti olen liian sairas kestääkseni hoidot, hän kertoo lääkärin näkemyksestä.

Itse hän kuitenkin uskoo, että lääkärin lausunnon takana oli ennakkoluuloa ja vallankäyttöä.

Aleksi on tyypillinen transsukupuolinen siinä mielessä, että hän kärsii vakavasta masennuksesta. Hän on masennuksen vuoksi sairauseläkkeellä.

Ei pelkkä lisääntymiskielto

Transsukupuolisten tilanne oli esillä lainvalmistelussa syksyllä, kun avioliittolain yhteydessä transsukupuolisten asemaa käsiteltiin. Valmistelussa on myös transsukupuolisia koskevan lain uudistus.

Aleksia harmittaa se, että lainvalmistelu ja varsinkin siitä käyty julkinen keskustelu keskittyy transsukupuolisen juridisiin oikeuksiin.

– Juridiikka on toki keskeistä, mutta sillä ei tee mitään, jos käytäntö ja lääketieteellinen prosessi eväsi toimi, hän sanoo.

Aleksin kohdalla se ei toiminut. Hän kuuluu niihin, jotka eivät edes pääse yhteiskunnan prosessiin.

– Päästäksesi juridiseen prosessiin sun on pitänyt päästä läpi psykiatrisesta prosessista. Näen sen suuremmaksi ongelmaksi, hän sanoo.

– Suomessa sukupuolen määrittelee käytännössä joku yksittäinen lääkäri.

Aleksin ja monen ihmisoikeusjärjestön mielestä ratkaisu olisi se, että ihmisellä olisi oikeus itse määritellä sukupuolensa. Se on mahdollista muutamissa maissa.

En halunnut naiseksi

Aleksi on lapsesta asti kokenut olevansa erilainen.

– Ajattelin, että mussa on jotain vikaa, olen lapsellinen ja jälkeenjäänyt eikä mulla ole ollenkaan seksuaalisuutta.Tyttöjen jutut eivät kiinnostaneet.

Tosin poikienkaan jutut eivät kiinnostaneet.

– Päiväkodissa yritin leikkiä poikien kanssa, mutta ei ne halunneet mua joukkoon. Ne kai pitivät mua tyttönä.

Vaikea masennus alkoi, kun hän oli 13-vuotias.

– En halunnut, että musta tulee nainen, hän sanoo.

Naiseuden ulkoisia merkkejä alkoi ilmetä. Se johti anoreksiaan.

– Pelkäsin, että kuukautiset alkavat, ja lopetin syömisen.

Kiusaaminen alkoi yläasteella ja äityi rankaksi lukiossa.

– Jotkut uhkaili väkivallalla, jotkut vain huutelivat. Mun ympärille saatettiin heitellä tunnin aikana rojua niin, että tunnin lopulla siinä oli rinki kuminpalasia ja muuta silppua, hän kuvailee.

Vanhemmat eivät ymmärtäneet, mitä oli tapahtumassa.

– Ei mulla ollut ketään, kenelle puhua.

Kukaan ei usko

Kunnolla Aleksi tajusi vasta 17-vuotiaana, mistä kaikki johtui. Kouluterveydenhoitaja lähetti hänet transtukipisteeseen.

– Siellä sentään tajuttiin, mistä mä puhun.

Kotona oli vaikeaa ja hän halusi muuttaa pois.

– Yritin puhua siitä eri viranomaisille, mutta mua ei otettu tosissaan. Kukaan ei ymmärtänyt tai uskonut, että se oli niin tärkeää mun hyvinvoinnille.

Aleksi kokee, että häntä ei uskottu nuorten turvatalossakaan. Se reissu kesti muutaman päivän.

– Mua ei otettu tosissaan ja transsukupuolisuuteen suhtauduttiin vihamielisesti. Ne sanoivat, että olen valehtelija, eivätkä uskoneet, että minulla olisi todellisia ongelmia.

Aleksi heitettiin ulos talosta. Hän palasi vanhempiensa luokse.

– Bussissa ajattelin, että mitään ei ole tehtävissä, että mun pitää vaan tappaa itseni.

Sama toistuu Aleksin tarinassa monta kertaa. Hänestä tuntuu, että häntä ei uskota. Niin kävi psykiatrisella osastollakin.

– Alkuhaastattelussa vakuutettiin, että mun transsukupuolisuus ei ole ongelma, ja suostuin vapaaehtoiseen hoitoon. Mutta suhtautuminen muuttui. Ne yrittivät parantaa minut tytöksi.

Alle viikko eheytystä riitti Aleksille.

– Kehokin meni sekaisin. Hikoilin ja tärisin.

Tuskin toista kertaa

18-vuotiaana Aleksi saattoi laittaa prosessin liikkeelle saadakseen transsukupuoliuudestaan diagnoosin. Se voi kestää vuosia. Aleksin kohdalla se kesti muutaman kuukauden. Lääkäri päätti, että ei ole syytä jatkaa tutkimuksia. Niitä ei tehty loppuun.

– Se ei ollut jäähy, vaan suoraan kielteinen päätös.

Ensimmäiset tutkimuskerrat menivät hyvin.

– Sitten mulla alkoi mennä huonosti mun lääkärin kanssa. En suostunut allekirjoittamaan paperia, jolla hän olisi saanut käyttöönsä mun aiemman hoitohistorian. Sen piti olla vapaaehtoista, ja siksi luulin, että siitä voi myös kieltäytyä.

Kun tilanne muuttui, Aleksi pyysi ystävänsä mukaan vastaanotolle.

– Lääkäri suuttui siitä. Hän sanoi, että jos en selviä yksin prosessista, en ole valmis siihen. Että tämä loppuu tähän, diagnoosia ei tule.

Aleksi oli kauhuissaan. Hän ei edes tiennyt, että näin voi käydä.

– Olen sittemmin lukenut, että jopa neljännes tutkimuksissa käyvistä jää ilman transsukupuolisuusdiagnoosia. Siitä ei puhuta missään.

Aleksi ei usko, että yrittää toista kertaa.

– Tuskin jaksaisin. Oli niin rankkaa saada kielteinen päätös.

Aleksi tarvitsisi diagnoosin saadakseen juridisen aseman transsukupuolisena. Se oikeuttaa muun muassa yhteiskunnan kustantamiin hoitoihin.

Nyt hän ei niitä saa.

– Hoitamattomana sukupuoliristiriita voi johtaa kuolemaan, Aleksi sanoo.

Apua Virosta

Masennusta, asunnottomuutta, vaikeutta sopeutua ryhmiin, katuväkivaltaa, kiusaamista, köyhyyttä. Aleksi ei ota kantaa, mikä oli ensin. Hän on keskittynyt sukupuolensa korjaamiseen ja järkytyksestä huolimatta yritti toista tietä. Hän lähti Viroon.

– Kävin monella lääkärillä. Mietittiin erilaisia ratkaisuja, muun muassa sitä, että pääsisinkö virolaiseen prosessiin, muttei se onnistunut.

Aleksi sai kuitenkin hormonireseptin ja jatkoi lääkäreiden luona kiertämistä ja sai reseptin lopulta.Suomestakin.

– Niitä ei todellakaan kirjoiteta helposti. Mun piti kerätä paljon asiaa puoltavaa materiaalia.

Aleksi hankki yksityisesti asiantuntijapsykiatrilta transsukupuolisuutta puoltavan lausunnon. Hän sai myös psykiatrian poliklinikalta transsukupuolisuusdiagnoosin.

– Valtion, kelan, maistraatin ja HYKS:n mielestä ne eivät kuitenkaan ole virallisia, Aleksi sanoo.

Nyt Aleksin rahat palavat elinikäisiin hoitoihin. Sairauseläkeläiselle se on iso taloudellinen asia.

Taistelu nimestä

Toinen hankala asia oli etunimen muuttaminen. Kun parta kasvaa, on hankala esiintyä naisen nimellä.

– Asiaa pompoteltiin maistraatista toiseen ja nimilautakuntaan. Jopa oikeudesta tuli kielteinen päätös, Aleksi kertoo.

Nyt hänellä on miehen nimi. Sosiaaliturvatunnus on kuitenkin naisen tunnus.

– Sen muuttaminen vaatii lakimuutoksen, Aleksi sanoo.

Niinpä hän jatkaa elämää miehen nimellä ja naisen sotulla.

– Mun henkilöllisyystodistusta ei suostuta aina hyväksymään. Kyse ei ole siitä, etteivätkö tietäisi, että henkkari on oikea.

Poliisia asia ei kiinnosta.

– Ihmettelenkin, että mitä minun pitäisi tehdä, kun virallinen henkkarini ei kelpaa. Hankkia väärennetty?

Monissa papereissa mainitaan sukupuoli: henkilöllisyystodistuksessa, passissa, bussikortissa, kirjastokortissa.

– EU:n ulkopuolelle en uskalla matkustaa enkä ole matkustanut EU:n sisälläkään vuosiin epävarmuuksien vuoksi.

”Ei koskaan yhden mielipiteen varassa”

HYKS:n sukupuoli-identiteetin tutkimusyksikön apulaisylilääkäri Teemu Kärnä sanoo, että päätös transsukupuolisen diagnoosista ei ole yhden henkilön vallassa.

– Kaikki sukupuoli-identiteetin tutkimukset toteutetaan Suomessa moniammatillisesti, mikä tarkoittaa, että minimissäänkin yhden potilaan kokonaistilanteen selvittämiseen osallistuu sairaanhoitaja, psykologi ja lääkäri. Lisäksi tarpeen mukaan mukana ovat sosiaalityöntekijä, neuropsykologi ja muita ammattihenkilöitä, Kärnä toteaa.

– Semmoista tilannetta, jossa yhden ihmisen asiat olisivat ikään kuin yhden ihmisen varassa, ei ymmärtääkseni päästetä syntymään.

Hän neuvoo potilasta, joka on mielestään saanut väärän diagnoosin, keskustelemaan viipymättä sen lääkärin kanssa, joka vastaa perusteluista.

– Jos keskustelu ei kanna hedelmää, voi olla yhteydessä tutkimusyksikön toiminnasta vastaavaan apulaisylilääkäriin, hän sanoo.

Kärnä korostaa sitä, että potilaalla on absoluuttinen oikeus ymmärtää, mihin yksiköstä annettavat hoitosuositukset tai hoidon toteuttamattajättämissuositukset perustuvat.

– Jos potilaan toivomaa diagnoosia ei ole mahdollista asettaa, samalla keskustellaan jatkosta, kuten siitä, miten potilasta autetaan ja tuetaan. Mietitään myös, onko asiaa tarkoituksenmukaista arvioida uudelleen myöhemmin.

Hänen mukaansa esimerkiksi masennuksesta kärsivän potilaan kohdalla pitää järjestää potilaan tarvitsema psykiatrinen hoito.

– Jos hoito auttaa, identiteettikysymyksiä voidaan arvioida uudestaan.

Suomessa tutkimuksiin tulee vuodessa vajaat 400 henkilöä. Määrä on ollut viime vuosina voimakkaassa kasvussa niin Suomessa kuin muualla läntisessä maailmassa.