On kuultu jo pitkään valitusta, että työntekijäpuoli ei jousta riittävästi. Vaikka on luvattu joustaakin, niin mikään ei riitä. Ovatko asiat menneet päälaelleen ja meistä työntekijöistä onkin tullutkin riistäjiä? Ei millään uskoisi, kun tietää nämä pätkätyöt ja palkkatason. Kun kuulee johtajien palkoista ja optioista, niin ei ihan heti työntekijän omatunto kolkuta.
Missähän kuplassa hallituksen kolme ässää ovat olleet varsinaisen työuransa aikana, kun eivät tiedä näistä työelämän joustoista tuon taivaallista? Onhan joustoja sorvattu eri työpaikoilla vaikka kuinka paljon. Jatkuvassa vuorotyössä ei voi työaikoja kovin paljoa rukata, mutta kyllä normaaleissa viikkotuntitöissä on monenlaisia työtuntijärjestelmiä, työaikapankkeja ja muita.
Paradoksi on sekin väittämä, että työaikaa pidentämällä luodaan uusia työpaikkoja. Minä olen luullut, että työaikaa lyhentämällä voidaan työtä jakaa useammalle.
Pitäisikö palkanmaksussa joustaa? Uskon, että pienissä yrityksissä, joissa isäntä ja rengit työskentelevät yhdessä, on aina voitu sopia palkkapäivän siirtämisestä. Rengit tietävät isännän rahatilanteen ja voivat odotella palkkojansa. Olennaista tässäkin on luottamus siihen, ettei työnantajalle rahan lainaamisesta tule tapa.
Ihan kokonaan eri juttu ovat suuret yritykset. Mutta itsehän ovat hukanneet työntekijöiden luottamuksen, kun maksellaan suuria osinkoja ja pelataan pörssissä ja veroparatiiseissa. Toisaalta isot yritykset eivät edes toimi käteiskassan kanssa.
Väinö Linna kirjoitti luottamuksesta Täällä Pohjantähden alla -romaanissaan. Koskelan Jussi perusti torpan pappilan maille ja yritti kirjallista sopimusta papin kanssa kontrahdista. Vanha pappi siirsi asian seuraajalleen. Uuden papin rouva kuunteli käen kukuntaa vierailullaan Koskelassa. Kuusi kertaa kukkui. ”Laitetaan kuusi päivää lisää,” rouva ehdotti miehelleen. Jussi ei protestoinut, mutta oikeassa elämässä varmaan olisi mennyt luottamus.
Omassa työssäni tapahtui organisaatiomuutos ja pomo vannoi, ettei ole kysymys ulkoistamishankkeista. Eipä mennyt vuottakaan, kun osastoni ulkoistettiin. Meille ei siinä kuinkaan käynyt, mutta luottamus meni.
Vaarini oli torppari. Hän ei hyväksynyt ”kapinaa” uskontonsakaan takia, mutta eipä hänellä tiettävästi isäntänsä kanssa mitään skismaa ollutkaan. Kuitenkin 30-luvulla, kun maat olivat jo omia, hänellä ei ollut enää täyttä luottamusta. Legenda kertoo, että hän sattui isännän kanssa yhtäaikaa nimismiehen kansliaan. Matkaa oli 18 kilometriä. Isäntä ehdotti kotimatkalle kyytiä autossaan, mutta vaari mieluummin käveli. ”Olis se sen maksattanut”, vaari perusteli.
uutiskirje 
