Igor Stravinskyn kolminäytöksinen, uusklassinen Hulttion tie -ooppera on syvyyssuunnassa vahva moraliteetti, opettavainen tarina keplottelijasta, jolle hurvittelu maistuu makeammalta kuin hänen isänsä tarjoama vakaa työpaikka.
Yhdysvaltoihin emigroitunut venäläissäveltäjä sai idean englanninkieliseen oopperaansa Chicagossa näkemästään William Hogarthin kuvasarjasta Arake´s Progress vuodelta 1734. Kuvat kertoivat nuoresta miehestä, joka peri sievoisen omaisuuden jalona tarkoituksenaan viedä puhtoinen maalaisneito vihille. Mutta toisin kävi, rahat hupenivat kaupungin bordelleissa ja puolisokseen mies otti parrakkaan, vanhan naisen. Menetettyään omaisuutensa ja kunniansa miespoloinen päätyi mielisairaalaan, jossa harhoissaan kuvitteli olevansa Adonis, Venusta luokseen odotellen.
Näistä aineksista Stravinsky ja englantilainen runoilija W.H. Auden muokkasivat libreton, jonka tarkoituksena oli hätkähdyttää ja ravistella ajan luutuneita moraalikäsityksiä ja arvoja. Ja he onnistuivatkin siinä tuomalla näyttämölle muun muassa parrakkaan naisen, turkkilaisen Baban jo tuolloin sukupuolirooleja häpeilemättä sekoittaen.
Joten on niitä partanaisia ollut jo ennen 2014 Eurovision laulukilpailuissa hätkähdyttänyttä voittajaa.
Kirjallinen tausta
Oopperan librettoon otettiin mukaan Faustin tapainen henkilö, Nick Shadow, joka tulee kertomaan päähenkilö Tom Rakewellille hänen saamasta tuntuvasta perinnöstä kaukaiselta sukulaiselta. Nick houkuttelee Tomin mukaansa Lontooseen muka allekirjoittamaan perintökirjoja, mutta vikitteleekin maalaispojan mierontielle tarkoituksenaan lopulta lunastaa palkkiokseen suojattinsa sielu.
Hulttion tien libretto on monessa velkaa kirjallisuuden myyttisille tarinoille, erityisesti Goethen Faustille, viitaten myös Orfeuksen, Venuksen, Adoniksen ja Don Juanin hahmoihin. Kuten Faustissa, Hulttion tie -oopperassakin päähenkilö myy sielunsa paholaiselle, joka johdattelee suojattinsa hulttion tielle Lontoon alamaailmassa.
1951 ensi-esityksenä saanut Igor Stravinskyn Hulttion tie on hänen uusklassisen tyylikautensa huipentuma, tosin jo modernismiin kurkottaen. Tämän jälkeen säveltäjä kiinnostui kokeellisemmasta musiikista 12-säveljärjestelmineen. Rytmisesti iskevä Hulttion tie nojaa oopperan perinteeseen Monteverdistä alkaen. Mozartin oopperoiden tapaan tehty, wieniläisklassinen musiikki ammentaa myös kansanmusiikista.
Rappioviihdettä ja moraalin alennustilaa
Kansallisoopperan esitys on upea, eritoten Erika Turusen suunnitteleman loisteliaan maalauksellisen, riettaimmillaan sadomasokistisen epookkipuvustuksen myötä. Puvustus ja Dmitri Bertmanin nerokas ohjaus ovat täynnä vihjauksia ja viitteitä meidän aikaamme, kun rappioviihde ja moraaliarvojen alennustila tuo kaiken kauppatavaraksi, rakkauden ja sielummekin.
Oivaltavia ovat esityksen viittaukset myös internet-ajan haavoittuvaisuuteen ja ihmisten luontosuhteen katoavaisuuteen, kun kauneuden ja seesteisyyden tavoittelu unohtuvat ostosparatiisien ja bordellien oville. Esitys on verrattoman hauska kaikessa karnevaalisuudessaan, mutta myös traaginen moraliteetti.
Kapellimestari Eivind Gullberg Jensenin johtama Kansallisoopperan orkesteri soitti mallikkaasti, joskin aluksi aivan liian rajusti lähestulkoon laulajat jyräten ja kauttaaltaan ehkä hieman sävyttömästi. Kuoro lauloi ja liikehti loisteliaasti.
Puutarhatontut heräävät henkiin
Hartmut Schörghoferin lavastus on toimiva ja tyylikäs kaikin puolin monine hätkähdyttävän kauniine kohtauksineen. Alun valoisan maalaisidyllin keinu ja ruusuaidalla jököttävät puutarhatontut ovat hienoja, päähenkilön ailahtelevan, lopulta järkkyvän mielen faabeleita. Kuten monet muutkin lavastukselliset ja ohjaukselliset oivallukset.
Oopperan vaikuttavassa loppukohtauksessa puutarhatontut heräävät henkiin ja ilmestyvät näyttämölle, kuvaten kauniisti sitä, josko luonnolla ja ihmisluonnolla olisi sittenkin toivoa eloonheräämisestä. Koreografi Edvald Smirnovin liikekieli tukee sekin hienosti kaikin puolin erinomaista esitystä.
Laulajien juhlaa
Kerrankin saa kuunnella oopperaa, jonka kaikki laulajat ovat hyviä viehättävän musiikin tulkkeina. Kaunisääninen tenori Steve Davislim on sulava ja uskottava naiivin Tomin roolissa. Hän on paljon vartijana vaativassa osassaan ja selviää siitä häikäisevän hyvin. Melkoinen vempula hän on myös näyttämöllisesti vieden upeasti, kauniiseen loppuun asti hulttion tiensä kaikkien tuulten heiteltävänä.
Sopraano Hanna Rantalan ääni soi hivelevän kauniisti ja vaivatta sulhastaan odottavan Anne Truloven herkässä, haavoittuvassa roolissa.
Minulle esityksen huippuhetket kuitenkin tarjosi näyttämöllisesti ja liikunnallisesti huikean lahjakkaan, väkevästi laulavan, tavattoman karismaattisen Tuomas Pursion Nick Shadowin roolisuoritus. Mikä ääni ja karisma hänellä onkaan. Hän saa vastenmieliseen hahmoonsa kaiken sen niljakkuuden ja häikäilemättömyyden, mitä rooli ja musiikki edellyttävät.
Jotta Hulttion tie ei jättäisi katsojien mieliin vain ahdistusta sen vääjäämättömän loppukohtauksen myötä, ooppera päättyy yllättävään epilogiin. Hieman päälle liimatusti, mutta ei se mitään. Menkää katsomaan millaiseen ja koko värikylläinen ooppera.
Kansallisooppera: Hulttion tie.
Sävellys Igor Stravinsky, ohjaus Dmitri Bertman.
Lavastus. Hartmut Schörghofer, puvut Erika Turunen,
kapellimestari Eivind Gullberg Jensen, valot Thomas Hase, koreografia Edvald Smirnov.
Ensi-ilta 18.3
uutiskirje 
