”Kaikilla meillä on varaa syödä vatsamme täyteen kolme kertaa päivässä, mutta lautasen sisältö vaihtelee.”
Lainaus on Joonas Konstigin kolumnista Helsingin Sanomista. Itsestäänselvyytenä esitettyä virkettä saattoi moni tavata tyrmistyneenä kesällä 2014. Toisin kuin monet muut keskiluokkaisuutta tuottavat tai sitä lähtökohtana pitävät jutut, Konstigin kirjoitus ei ole niinkään loukkaava tai alentuva. Se vain tulee tietämättömyydessään paljastaneeksi kuilun hyvinvoivan keskiluokan ja “meidän muiden” arkisten totuuksien välillä.
Saman vuoden keväänä Jussi Marttila kirjoitti keskiluokkaiselle journalismille tuntemattomasta köyhän maailmasta blogitekstissään:
”Joskus puoli vuotta ilman tuloja, vuokrat rästissä ja painokin on ehtinyt pudota 15 kiloa sinä aikana. Olen kiitollinen siitä että aliravitsemuksen ansiosta en muista koko ajasta yhtään mitään.”
Konstigin kolumnissa piikitellään kulttuurista pääomaa itselleen luomua ostamalla hankkivia “statushaukoiksi”. Tämä voi olla osuva havainto, mutta millaisena keskustelu ruuan ja statuksen yhteydestä näyttäytyy Suomen karkeasti arvioiden miljoonalle köyhälle? Näkemys ravinnosta statusarvona on kuin toisesta todellisuudesta. Ruualla on köyhälle käyttöarvo, ei vaihtoarvo, jos vaihtoarvolla tarkoitetaan, että kuluttamalla ostetaan statusta.
Kun toisille on itsestään selvää, että rahat eivät aina riitä edes ruokaan, toisten korvissa tämä kuulostaa uskomattomalta. Kun toisen ajatuksissa köyhät ovat pelkästään tukien varassa eläviä ihmisiä, toiselle on itsestäänselvyys, että työ ei todellakaan suojaa köyhyydeltä.
Sami Sillanpää kirjoittaa HS-kolumnissaan, että ”maailman normaalimaissa ihmisten arki on arvaamatonta ja niukkaa”, ja väittää Suomea poikkeukseksi. Kolumni muistuttaa Joonas Konstigin tekstiä siinä, ettei se pääse pakoon näkökulmansa keskiluokkaisuutta, vaikka tekstin sisäisessä logiikassa ei ole mitään ongelmaa:
“Tansaniassa mies on päätynyt katukaupustelijaksi ja maailman mittapuulla todella normaaliin elämään, jossa jokaisen päivän päämäärä on selviytyä huomiseen.”
Vähättelemättä tansanialaisen köyhyyden absoluuttisuutta verrattuna suomalaiseen köyhyyteen: olipa mittapuu mikä hyvänsä, myös Suomessa asuvan köyhän voimat menevät sen miettimiseen, miten selviytyä huomiseen.
Journalismin todellisuus on hyvinvoivan todellisuus, joka tunnistaa “toisen” todellisuuden korkeintaan etäisyyden päästä. Tyypillisesti köyhyysjournalismi on yksittäisiä nyyhkytarinoita tai yleisiä tilastoihin ja asiantuntijalausuntoihin perustuvia juttuja. Pahimmillaan köyhille irvaillaan ja heitä syytetään omasta köyhyydestään. Köyhyys nähdään erillisenä ilmiönä, irrallaan journalismin “meistä” ja yhteiskunnallisista kehityskuluista, poliittisista päätöksistä ja kokemuksesta.
Arkikokemusta vähätellään tiedon lähteenä, mutta monellekaan työväenluokkaiselle ei tullut yllätyksenä, että tutkimusten mukaan työntekijöiden köyhyys lähti Suomessa kasvuun jo 1990-luvun lopulla. Työtä tekeväksi köyhäksi määritellään henkilö, jonka kotitaloudessa eletään köyhyysrajan alapuolella siitä huolimatta, että vähintään yksi taloudessa elävä henkilö käy töissä.
Suomessa köyhyysrajan alapuolella elää OECD-maissa yleisesti käytetyn mittarin mukaan noin 700 000 henkilöä. Silti edelleen Tilastokeskuksen tilastoihin vedoten kirjoitetaan, ettei Suomessa ole merkittävästi absoluuttista köyhyyttä, joka tarkoittaa esimerkiksi ruuan tai vaatetuksen, ylipäänsä inhimillisen elämän edellytysten puuttumista.
Todellinen köyhyysluku lienee huomattavasti suurempi, sillä kun mitataan vain tuloja, jäävät esimerkiksi velkaloukussa elävät pois laskuista. Velka on kuitenkin yksi merkittävimpiä valtasuhteita nykyisessä finanssivetoisessa kapitalismissa, pariisilaisfilosofi Maurizio Lazzaraton mukaan jopa niin merkittävä, että hän kirjoittaa mieluummin velkataloudesta kuin vaikeammin hahmotettavasta finanssikapitalismista.
Lazzaraton mukaan velalle on tyypillistä moralismi. Velan, jota ilman kapitalistinen järjestelmä kaatuisi, moraali on syyllistämisen moraalia. Syyllistämisen ja vastuun käsitteiden kautta velka on hallinnan tekniikka, jolla ihmisistä tehdään vähemmän arvaamattomia heidän ikään kuin luvattuaan tulevaisuutensa velan takaisinmaksulle, oli velka sitten yksityistä tai julkista. Luotto edellyttää moraalista puhtautta, joka taas edellyttää lupausta tietynlaisesta elämästä. Velka siis riistää ihmisen aikaa vielä perinteistä palkkatyösuhdetta tehokkaammin. Ottamalla velkaa ihminen lupaa “oikeanlaisiksi” työstetyt ruumiinsa ja mielensä, vieläpä tulevaisuutensa, talouden käyttöön.
Suomessa absoluuttinen köyhyys ei ole samanlaista kuin niin sanotuissa kehitysmaissa, mutta sitäkin on. Numeroiden sijaan köyhyyttä voi tarkastella kokemuksena, kuten Tiina Salomaa teki sosiaalipsykologian gradussaan, joka käsittelee köyhyyttä koskevaan kirjoituskilpailuun lähetettyjä tekstejä. Eräs vanhempi kirjoittaa esimerkiksi, että “lapsille on aina ruokaa saatu, vaan itse aikuisina olemme tekevinämme ruokailun ajan jotain muuta, etteivät lapset huomaisi ettei isi ja äiti mitään syöneetkään”.
On näkökulmasta kiinni, mikä on “merkittävästi absoluuttista köyhyyttä”. Absoluuttisesti köyhän näkökulmasta ei ole suurtakaan merkitystä sillä, onko hänen kaltaisiaan sata, satatuhatta vai miljoona. “Meillä on ihmisiä keskuudessamme, joilla on vaikeuksia maksaa laskuja, vaikeuksia ostaa lääkärin määräämiä lääkkeitä. Heillä voi olla jopa nälkä, sen takia kun tulot ovat pienet”, kertoo Kelan johtava tutkija Yrjö Mattila.
Mattila tulee samalla lausuneeksi toisenkin seikan, joka julkisessa köyhyyskeskustelussa tahtoo jäädä täysin pimentoon: köyhyys ei tavallisesti johdu köyhien – jotka eivät tässäkään sitaatissa ole osa journalismin “meitä” – kyvyttömyydestä hoitaa talouttaan, vaan siitä, etteivät rahat yksinkertaisesti riitä elämiseen. Toki jutussa pääsevät ääneen vain asiantuntijat, eikä köyhyyden syistä puhuta sokkeloista ja jälkeenjäänyttä tukiviidakkoa pidemmälle. Sekin tosin on myönteinen poikkeus, jos katsotaan tyypillisiä selityksiä, joissa köyhyys palautetaan yksilön valintoihin tai ominaisuuksiin.
Tutkimusten mukaan köyhyys sekä periytyy että rajoittaa järkevien valintojen tekemistä. Lisäksi jatkuva toimeentulosta huolehtiminen vie kognitiivista kapasiteettia. Kun elää äärirajoilla, on alttiimpi tekemään lyhytnäköisiä ratkaisuja. Tämän tietää huomattavasti pienemmässä mittakaavassa jokainen, joka on käynyt nälkäisenä ruokakaupassa. Rahan puutteen aiheuttama krooninen stressi altistaa sekä fyysisille että psyykkisille sairauksille, eikä ole sattumaa, että moni köyhä on masentunut. Masennusta käsitellään kuitenkin harvemmin edes osittain taloudesta johtuvana ongelmana.
Jussi Marttila kuvaa teemaa seuraavasti:
”Millaista on sisäistää se että asiat eivät koskaan tule muuttumaan paremmiksi? Ei erityisen mukavaa. Mietin joskus, mikä saa muut ihmiset jaksamaan, enkä keksi vastausta. […] Mitä me 800 000 pienituloista oikeastaan täällä teemme? Emmekö voisi vain kaikki todeta tosiasioita ja lähteä oman käden kautta, koska meidän asemamme ei koskaan ole muuttumassa. […] Varmasti joku kutsuisi minua masentuneeksi, mutta itse pidän asennettani realistisena.”
Emilia, toinen tämän kirjan kirjoittajista, teki Kansan Uutisille Marttilasta haastattelun otsikolla Köyhän realismi on hulluutta. Jutussa Marttila pohdiskeli masennuksen ja realismin suhdetta lisää. Häntä ärsytti köyhyyden patologisoiminen ja psykologisoiminen:
”Ihminen on tosi helppo leimata tässä yhteiskunnassa hulluksi tai radikaaliksi pelkästään siksi, että hän toteaa oman tilansa luonteen. Että olet varmaan masentunut, sinun pitäisi laittaa pääsi kuntoon. En minä edes ole masentunut. Olen tietoinen tilanteestani ja toimintakykyinen. Se, että koen tilanteen olevan paska, niin – ”ota pilleri.”
Marttila analysoi oman tilanteensa syiksi luokkataustan ja valinnat, jotka olisivat ehkä toisenlaisista lähtökohdista tulevilla olleet hyviä tai ainakaan eivät olisi johtaneet krooniseen köyhyyteen.
”Tietenkin siihen vaikuttaa oma työväenluokkainen tausta, ei ole kontakteja. Olen myös tehnyt huonoja ratkaisuja, kuten yrittämisen. Ja menin työelämään, koska ei ollut rahaa ja keskeytin opiskelun sen vuoksi. Sitten sain duunista kenkää ja putosin täysin tyhjän päälle.”
Emilia yritti itse kuvailla suomalaisen köyhyyttä sekä omien että tuntemiensa ihmisten kokemusten pohjalta kolumnissaan:
”Ennen kaikkea se on sitä, ettei voi valita eikä saa nauttia. Se on sitä, ettei tiedä tulevasta. Se on sitä, että elämää ei voi suunnitella. Se on sitä, että mihinkään ei voi sitoutua. Se on sitä, että on sidottu. Se on sitä, että miettii joka valveillaolosekunnin, miten selviää huomisesta.”
Köyhyyden kokemus saatetaan jollain tasolla tunnistaa mediassa, mutta harvoin käsitellään sen todellisia seurauksia. Sen sijaan erilaisia elämänhallintavinkkejä jaetaan auliisti ymmärtämättä, että köyhät ovat jo mahdottomissa olosuhteissa selviytymisen mestareita. Tilannetta voi verrata siihen, että toimittaja opettaisi Nobel-palkitulle kirjailijalle aakkosia. Ei ihme, jos köyhä kokee säästämisvinkit henkilökohtaisena loukkauksena, vaikka ne olisi tehty humoristisella otteella. Neuvomiseen tuntuvat erikoistuneen erityisesti iltapäivälehdet, joiden neuvot ovat kuin toisesta todellisuudesta. “Ota kanisteri buffettiin messiin”, neuvoo Iltalehden Fiidi.
Ilta-Sanomat puolestaan neuvoo jättämään pois heräteostokset, elokuvat ja ulkona syömisen. Juttu olettaa, että nuukasti elämällä rahaa jää säästöön. Viiden kohdan säästövinkkilistaa ei ehkä ole suunnattu köyhille, mutta jos otetaan huomioon, että Suomen 5,4 miljoonasta ihmisestä noin viidesosa on köyhiä, jutussa tehdään selväksi, että heidän todellisuutensa ei ole vallitseva ja oikea. Oletuslukijalla on varaa heräteostoksiin, elokuviin ja ulkona syömiseen. Lukijaa neuvotaan vaihtamaan näistä jälkimmäinen kotona ystäville kokkaamiseen, johon nyt ainakin kaikilla oletetaan olevan varaa. Kaksi muuta vinkkiä ovat “hyödynnä tähteet” ja “ota eväät mukaan töihin”. Neuvo jättää päivittäinen kolmen–neljän euron latte ostamatta on köyhälle jo kohtalaisen maukas vitsi.
Oma lukunsa ovat “toimittaja testaa” -jutut, joista pahimpia voisi kutsua miltei henkiseksi väkivallaksi. Hyvä tarkoitus ei takaa hyvää lopputulosta. Toimittaja voi pistää itsensä likoon ja yrittää ymmärtää toisten kokemusmaailmaa, mutta se, että kuvittelee saavansa mitään todellista tietoa köyhyydestä, asunnottomuudesta tai vaikkapa vankilasta “kokeilemalla” sitä ohimennen, on pelkästään ylimielistä. Jokaisen kokeilujutun kohdalla mieleen tulee vain yksi kysymys: miksi ette kysy köyhyydestä köyhiltä, asunnottomuudesta asunnottomilta ja vankiloista vangeilta?
Luokkavallan vahtikoirat (Into Kustannus) julkistetaan Gaudeamuksen Kirja&Kahvissa (Vuorikatu 7, Helsinki) 6.4. kello 14. Maryan Abdulkarim, Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru haastattelevat toisiaan kirjan teemoista, kuten suomalaisen median rasismista, tasapuolisuuden teeskentelystä ja toimittajien työoloista.
Perjantaina 8.4. julkkaribileet ravintola Mascotissa Helsingissä kello 18.
uutiskirje 
